Eilen oli koronakevään viimeinen päivä. Koko kevään kirjoitin päiväkirjaa, mutta jollain käsittämättömällä kyberveivauksella onnistuin hävittämään sen bittiavaruuteen. Mutta muistoja keväästä kuitenkin jäi. Tulevissa postauksissa niistä jotain. Aloitetaan yllä olevasta kuvasta.
Kuvassa vasemmalla tasapainoilevaa kissaa katsoo poikani, joka selvisi koronakeväästä terveenä ja reippaana. Maaliskuun puolestavälistä toukokuun puoleenväliin kestänyt kotikaranteeni ja etäopetus eivät tuntuneet häntä juuri haittaavan. Ennenkin hän on suhtautunut vastoinkäymisiin optimistisuudella, joka vetää vertojaan: vanhempiensa avierossa hän tuntui olevan lähinnä innoissaan ajatuksesta, että nyt meillä tulee olemaan kaksi taloa ja kaksi autoa. Toisen esimerkin mainitakseni: viedessäni häntä ja hänen ystäväänsä laskettelureissulle, eräänä pirullisen loskaisena lauantaiaamuna, luisuiduttuamme ja vähän lennettyämmekin ojan kautta pellolle, kuului takamenkiltä iloinen ja vähän ylpeä tokaisu, että ’en olekkaan aiemmin ollut kolarissa!’ Joten vähän samantyyppisellä innolla hän suhtautui myös valmiuslakiin ja koulujen sulkemiseen maaliskuun puolessavälissä. Etäyhteyden ottaminen kouluun ja kavereihin tuntui ennen kaikkea tuovan hänen sosiaalisuuteensa vain uuden ulottuvuuden. Hän oli myös innoissaan arjen uusista rutiineista: aamuetäpalavereista luokkansa kanssa, hänen saamistaan välillä yllätyksellisistäkin koulutehtävistä, päivittäisistä metsäretkistämme sekä extratehtävistä, joita annoin kun hän oli kiirehtinyt koulutehtävänsä loppuun ennen aikojaan, ja elokuvailloistamme. Niistä nautin toki minäkin, oli suuri kunnia päästä esittelemään hänelle elokuvia, joista monet olivat minullekin tuiki tärkeitä: Kolmannen asteen yhteys, Home-dokumenttielokuva, Gandhi, Georges Mélièsistä kertova Hugo muiden muassa. Osaksi iltatoimiamme otimme mukaan puoli yhdeksän uutiset. Kuten epäilemättä koko maailma, seurasimme taudin leviämistä huolestuneina, hämmentyneinä ja välillä epäuskoisinkin, mutta rauhallisina. Läheisemme ovat taudilta säästyneet. Toisin oli tilanne edellisen pandemian aikana, sata vuotta sitten, jolloin vasemmanpuoileisen pojan isänisänisän veli kuoli espanjantautiin vuonna 1918.
Kuvassa oikealla istuvaa varista katsoo puolestaan poika, joka oli todennäköisesti Sipin talon isännän ja kirkkoväärtin kolmivuotias poika Väinö. Kesällä 1884, kun Akseli Gallen-Kallela maalasi tämän teoksen, hän vietti paljon aikaa Tyrväällä, Sipin talon pihapiirissä. Espanjantaudin rantautuessa Suomeen Väinö oli 37-vuotias ja Tampereen yleisen sairaalan taloudenhoitaja. Espanjantauti iski Suomeen neljässä aallossa: keväällä 1918, syksyllä 1918, jouluna 1919 ja keväällä 1920. Sairastuneita arvellaan Suomessa olleen noin 210 000 ja kuolleita noin 20 000. Väinö Sipilä selvisi pandemiasta ja eteni urallaan pankinjohtajaksi ja Helsingin kaupunginvaltuutetuksi, ja eli 1960-luvulle asti.
Vastaa