Näin yöllä untaa kauniimpaa kuin ennen milloinkaan, on sodat täältä loppuneet, on rauha päällä maan. Näin neuvonpitoon saapuvan kansojen käskijäin. He suureen kirjaan kirjoitti nimensä vierekkäin. He nousivat ja lausuivat: on tullut aika uus. On poissa täältä sotilaat, on sotilaallisuus. Nyt kaikki kansat riemuitsee, käy tanssi, laulut soi. Kuin siskot, veljet toisilleen maljoja juoda voi. Näin yöllä untaa kauniimpaa kuin ennen milloinkaan, on sodat täältä loppuneet, on rauha päällä maan.
Näin kauniisti runoili yhdysvaltalainen folk-laulaja-laulungekijä Ed McCurdy vuonna 1950, ja sittemmin laulua on tehnyt tunnetuksi lukuisat artistit, muun muassa Pete Seeger (1956), The Weavers (1960), Joan Baez (1962), Simon & Garfunkel 1964), ja Jonny Cash (postuumisti 2010). Suosittelen kuuntelemaan ja katselemaan, YouTubesta nuo löytyvät, kutakuinkin kaikki.
Yllä oleva Liisa Ryömän suomennos on upea, mutta tarkastelkaamme kuitenkin vielä alkuperäisen tekstin kahta ensimmäistä kappaletta.
Last night I had the strangest dream I ever dreamed before. I dreamed the world had all agreed to put an end to war. I dreamed I saw a mighty room, the room was filled with men. And the paper they were signing said they’d never fight again.
Tuhansien tullessa tapetuksi Ukrainassa, miljoonien paetessa, naisten tullessa raiskatuiksi ja jopa lasten tullessa kidutetuksi – sodan siis paljastaessa todelliset kasvonsa myös Euroopassa – näiden sanojen luulisi kuohauttavan tunteita tavalla tai toisella.
Pilvilinnojen rakentelua ja turhaa haihattelua, oli kyse sitten runoista tai rauhanliikkeen vaatimuksista, ajattelevat monet. Sodan sytyttyä voimapolitiikan, reaalipolitiikan ja militarismin kannattajien äänenpainot ovat koventuneet. Annetaan ymmärtää, että alkanut sota on paljastanut ihmisten ja kansainvälisen politiikan todelliset kasvot.
Sodat kieltävä sopimus
Monille saattaa tulla yllätyksenä että maailmanhistoriasta löytyy hetki, jossa koettiin todeksi tuo runon toisessa kappaleessa kuvattu seremonia.
Se tapahtui Pariisissa elokuun 27. päivänä vuonna 1928. Paikalla oli edustus viidestätoista valtiosta: Australiasta, Belgiasta, Etelä-Afrikasta, Intiasta, Irlannista, Italiasta, Japanista, Kanadasta, Puolasta, Ranskasta, Saksasta, Tšekkoslovakiasta, Uudesta-Seelannista, Yhdistyneestä kuningaskunnasta ja Yhdysvalloista. He päättivät ja sitoutuivat, ei enempää eikä vähempää, kuin kieltää sodat politiikan välineenä. Vuoteen 1934 mennessä sopimukseen oli liittynyt yhteensä jo yli kuusikymmentä valtiota, mikä käytännössä tarkoitti kaikkia siihen aikaan itsenäisiä valtioita.
Sopimus tunnetaan nimellä Kellogg-Briand -sopimus sen kahden ensimmäisen allekirjoittajan ja idean alullepanijan, USA:n ja Ranskan silloisten ulkoministerien Frank Kelloggin ja Aristede Briandin mukaan. Kelloggille myönnettiin tästä hyvästä seuraavana vuonna Nobelin rauhanpalkinto, Briand oli rauhanpalkintonsa jo saanut, kahta vuotta aiemmin roolistaan Ranskan ja Saksan suhteiden sovittelussa.
Sopimuksen englanninkielinen nimi on “The General Treaty for Renunciation of War as an Instrument of National Policy” ja se on voimassa yhä tänäkin päivänä. Suomeksi renunciation tarkoittaa sekä luopumista että kieltämistä. Sopimuksessa sopijaosapuolet kielsivät sodan politiikan välineenä ja lupaavat olla käyttämättä sitä keskinäisten erimielisyyksiensä ja konfliktiensa ratkaisemiseksi, olivatpa nämä erimielisyydet “millaisia hyvänsä ja juontivatpa ne juurensa mistä hyvänsä.”
Kellogg-Briand -sopimuksesta kirjan kirjoittanut David Swanson korostaa, että sopimus muotoiltiin kieltämään kaikki sodan muodot, ei pelkästään hyökkäyssotia. “He olivat tästä hyvin tarkkoja,” huomautti Swanson The Real News Network’in haastattelussa. “He eivät kieltäneet aggressiivisia sotia, pahoja sotia tai epäinhimillisiä sotia.“
Kyseessä ei ollut sopimus, jossa olisi uhattu sodan aloittanutta kansakuntaa sodalla. Swansonin mukaan sopijaosapuolet “halusivat eliminoida sodan, halusivat asettaa sellaisia lakeja ja luoda sellainen kansainvälinen tuomioistuin, jossa sodat käsiteltäisiin rikoksina.”
Sopimus ei syntynyt tyhjästä, vaan sen aikaansaamiseksi oli aikoinaan kovia poliittisia paineita. Ensimmäisen maailmansodan oli vakuuttanut ihmiset oikeuteen perustuvan rauhanjärjestelmän välttämättömyydestä, naiset olivat juuri saaneet Yhdysvalloissa ja joissakin eurooppalaisissakin valtioissa äänioikeuden ja rauhanliike oli voimissaan. “Julkinen paine“, kirjoittaa Swanson, “teki tästä tai vastaavanlaisesta askeleesta lähes väistämättömän.“
Sopimuksen vaikutukset
Harvapa tätä sopimusta enää muistaa ja vielä harvempi muistelee, ja ne jotka muistelevat, muistelevat pilkalliseen, tai vähintäänkin vähättelevään sävyyn. Ajatellaan, että sopimus ei toiminut, hyökkäsihän Japani kolme vuotta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Kiinaan, Italia seitsemää vuotta myöhemmin Etiopiaan ja aloittihan Saksa yhtätoista vuotta myöhemmin maailmanpalon, jollaista ihmiskunta ei ollut aiemmin kokenut.
Hyvin usein mennään tätäkin pidemmälle ja ajatellaan, että sopimus ei olisi voinutkaan toimia, sillä eihän sotia nyt sopimuksilla voida estää, aloittavathan sotaa haluavat valtionjohtajat sodat, oli sopimuksia tai ei.
Yalen yliopiston oikeustieteen professorien Oona Hathawayn ja Scott Shapiron vuonna 2017 julkaistu kirja The Internationalists on lähes kuudensadan sivun perusteellinen todistus edellä mainittuja historiantulkintoja vastaan. Hathawayn ja Shapiron mukaan Kellogg-Briand -sopimus ei pelkästään toiminut sotien vähentämisessä – tämän he todistavat tilastotieteellisesti – vaan siitä muodostui myös kansainvälisen oikeuden historian käännekohta.
Kellogg-Briand -sopimus käänsi kansainvälisen politiikan suunnan kohti nykyistä sopimuksiin, järjestöihin ja yhteistyöhön perustuvaa järjestelmää. Hathawayn ja Shapiron mukaan ennen Kellogg-Briand -sopimusta sodat olivat normaaleja, hyväksyttyjä ja laillisia, mutta sopimuksen jälkeen harvinaisia, paheksuttuja ja laittomia.
Kuvaavaa esimerkiksi on, että ennen sopimusta sotiminen oli laillista, mutta talouspakotteet olivat laittomia, mutta sopimuksen jälkeen tilanne kääntyi päinvastaiseksi.
Hathawayn ja Shapiro jakavat kansainvälisen oikeuden historian kahteen jaksoon, vanhaan ja uuteen maailmanjärjestykseen. Käännekkohtana on Kellogg-Briand -sopimus. He kutsuvat ensimmäistä maailmansotaa vanhan maailmanjärjestyksen viimeiseksi sodaksi. Vanha maailmanjärjestys paitsi hyväksyi sodat, myös palkitsi menestyksekkäitä sotia käyvät valtiot. Kuten kirjan kotisivuillaan arvostellut kansanedustaja Erkki Tuomioja tiivistää, vanhassa maailmanjärjestyksessä “menestyksekäs voimakäyttö loi uuden oikeudellisen tilan, jota kaikkien oli kunnioitettava.”
Nykyään sota nähdään järjestelmän luhistumisena. Ennen vuotta 1928 sota itsessään oli se järjestelmä, jolla valtiot ratkoivat erimielisyyksiään. Valtioilla oli oikeus sotia paitsi puolustaakseen alueitaan, myös esimerkiksi korjatakeen kokemiaan vääryyksiä, rangaistakseen toista valtiota sopimusrikkomuksesta, turvatakseen merenkulun vapautta tai periäkseen saamattomia velkoja.
Esimerkkinä viimeksimainitusta Hathaway ja Sharpio nostavat esille Yhdysvaltojen Meksikoa vastaan vuonna 1848 aloittaman sodan. Ennen sotaa Meksiko oli Yhdysvalloille velkaa kaksi miljoonaa dollaria. Valloitettuaan Meksikolta nykyisen Kalifornian, Nevadan, Utahin ja Arizonan alueet Yhdysvallat katsoi oikeuden toteutuneen. Muilla mailla oli tilanteessa kaksi vaihtoehtoa: lähteä sotaan mukaan tukemaan toista osapuolta, tai pysyä neutraalisti ulkopuolella ja hyväksyä sodan lopputulos uutena totuutena valtioiden rajoista. Maailman valtiot valitsivat jälkimmäisen.
Tämä kaikki muuttui uudessa maailmanjärjestyksessä. Japanin hyökättyä Kiinaan vuona 1931 kansainvälinen yhteisö tuomitsi hyökkäyksen laittomaksi, juuri kukaan ei tunnustanut Japanin Mantsuriaan perustamaa nukkevaltiota ja pohjusti Kansanyhteisön kokouksissa Japaniin kohdistuvia sanktioita.
Kansainvälisen yhteisön verbaaliset tuomitsemiset eivät auttaneet matsuurialaisia, kuten ei yhtä epäoikeudenmukaisen hyökkäksen kohteeksi samalla vuosikymmenellä joutuneita etiopilaisia, tsekkoslovakialaisia, itävaltalaisia, puolalaisia, baltialaisia ja suomalaisiakaan. Mutta jotain oli kuitenkin muuttunut. Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta julistivat Atlantin julistuksessaan elokuussa 1941, että vaikka heidän tavoitteensa on akselivaltioiden tappio, he eivät tavoittele aluelaajennuksia. Neuvostoliitto allekirjoitti julistuksen seuraavan vuoden tammikuussa.
Toisen maailmansodan helvetissä Saksa, Italia ja Japani pakotettiin aseiden voimalla vetäytymään valloittamiltaan alueilta. Nürnbergin ja Rooman sotarikosoikeudenkäynneissä Kellogg-Briand -sopimus kaivettiin esiin, kun saksalaisia ja japanilaisia upseereita tumittiin rikoksesta rauhaa vastaan.
Sotarikosoikeudenkänneissä oli muitakin puutteita kuin vain Kellogg-Briand -sopimuksen yksipuolinen tulkitseminen. Sodan voittajat tuomitsivat siinä häviäjät eikä ulkopuolisia, neutraaleja tahoja ollut prosessissa mukana. Voittajien tekemisiä ei tutkittu lainkaan. Neuvostojoukot jäivät valloittamilleen alueille yli viideksi vuosikymmeneksi ja luulisi myös että Dresdenin pommituksen ja Hiroshiman ja Nagasakin pommen kaltaiset teot täyttäisivät sotarikoksen tunnusmerkit.
Näistä puutteista huolimatta kehityslinja Kellogg-Briand -sopimuksesta Atlantin julistuksen kautta Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan (jonka mukaan “Kaikkien jäsenten on pidätyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan“) ja Kansainvälisen tuomioistuimen perustamiseen on selvä: hyökkäyssodissa saavutettuja aluevaltauksia ei enää tunnustettu legitiimeiksi.
Ovatko sodat sittemmin vähentyneet?
Tämän myötä valtioiden väliset hyökkäyssodat ovat vähentyneet maailmasta rajusti. Hathawayn ja Shapiro laskelmien mukaan vuosina 1816-1928 hyökkäyssotia käytiin keskimäärin 10 kuukauden välein, mutta toisen maailmansodan jälkeen niitä on käyty keskimäärin vain joka neljäs vuosi.
Valloitettujen alueiden kokoja vertailtaessa rauhankehitys tulee vielä edellistäkin selkeämmin esille: vuosina 1816-1928 hyökkäyssodissa valloitettiin vuosittain keskimäärin 250 000 neliökilometriä maata, vuosina 1929-1948 alle 50 000 neliökilometriä ja vuosina 1949-2014 alle 10 000 neliökilometriä.
Selkeä todiste rauhan lisääntymisestä on myös suurvaltojen välisteten sotien loppuminen. Maailman 44 suurinta taloutta eivät ole sotineet keskenään kohta kahdeksaankymmeneen vuoteen. Mitään vastaavaa ei maailmanhistoriassa olla koettu sitten Rooman imperiumin aikojen.
Toisaalta sisällissotien määrä on toisen maailmansodan jälkeen ollut selkeässä kasvussa. Hathawayn ja Shapiro pohdiskelevat, että yksi syy tähän saattaa olla juuri hyökkäyssotien lasku: siinä missä vanhassa maailmanjärjestyksessä vahvat valtiot nielaisivat heikot kitaansa, uudessa maailmanjärjestyksessä heikot valtiot jatkavat olemassaoloaan. Itsenäisten valtioiden määrä on toisen maailmansodan jälkeen noussut reilusta kuudestakymmenestä nykyiseen lähes kahteensataan.
Kun tarkastelussa otetaan huomioon sekä valtioiden väliset että valtioiden sisäiset konfliktit, ja kun mittariksi otetaan sodissa vuosittain kuolleet sotilaat ja siviilit väkilukuun suhteutettuna, on toisen maailmansodan jälkeinen rauhankehitys kiistatonta. Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin kaikissa sodissa yhteensä sen jälkeen. Tämä siitä huolimatta, että tänä aikana maailman väkiluku on kolminkertaistunut. Toisen maailmansoadan jälkeen näissä kuolintilastoissa on kolme piikkiä, jotka johtuvat neljästä sodasta: Korean sota 1950-luvun alussa, Vietnamin sota 1970-luvun kummallakin puolella ja Irakin ja Iran sota sekä Afganistanin sota 1980-luvulla. Sataatuhatta ihmistä kohden laskettuna ensimmäisessä piikissä suhteellisten sodahta johtuvien kuolemien määrä nousi 20:een, Vietnamin sodan ansiosta korkeimmillaan kymmeneen ja 1980-luvun konfliktien aikana viiteen. Sen jälkeen tämä lukema on pysynyt 1,55:n alapuolella, kuten alla olevasta kuviosta käy ilmi.
[Edit 17.9.24: Sittemmin luku on valitettavasti taas noussut. Tässä alla päivitetty tilasto.]
Hathaway ja Shapiro nostavat Kellogg-Briand -sopimuksen ja siitä seuranneen kansainvälisen oikeuden kehityksen suurimmaksi, joskaan eivät ainoaksi syyksi tälle rauhankehitykselle. Muita syitä ollaan etsitty muun muassa maailmansotien aiheuttamasta sotaväsymyksestä, kolonialismin päättymisestä, ydinasepelotteesta, kansainvälisistä kaupankäynnistä ja sen aiheuttamasta keskinäisriippuvuudesta, koulutuksen, kommunikaation ja matkustelun yleistymisestä.
Sotia on mahdollista ennaltaehkäistä
Kirjailija Bertha von Sutter oli yksi niistä rauhanaktivisteista, jotka 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ideoivat ja vaativat oikeuteen perustuvaa kansainvälistä järjestelmää. Hän oli toisin sanoen yksi heistä, joita saamme kiittää Kellogg-Briand -sopimuksesta ja sen jälkeisestä positiivisesta kehityksestä.
Häntä siis kuunnteltiin, mutta valitettavan myöhään. Hän nimittäin varoitti uhkaavasta maailmansodasta jo Nobellin rauhanpalkintoluennossaan vuonna 1906, kahdeksaa vuotta ennen sen syttymistä: “Vaiheikkaan aikakautemme tärkein kysymys on, hallitseeko valtioiden välisiä suhteita laki vai väkivalta. Maailmanrauhan turvaamisen hyödyt ovat käsittämättömät, mutta vielä käsittämättömimpiin mittasuhteisiin nousee hinta, jonka joudumme maksamaan meitä uhkaavasta maailmansodasta.“
“Sotia syttyy“, sanoi haastattelemani sotien historiaa tutkinut Helsingin yliopiston lehtori Risto Marjomaa, “koska joku osapuoli laskelmoi, että sotiminen kannattaa heille.” Sodat eivät toisin sanoen ole mikään luonnonlaki, eikä sotiminen ole erottamaton osa ihmisluontoa.
Sotien määrään voidaan vaikuttaa kehittämällä kansainvälisen politiikan pelisääntöjä. Tällä tiellä ollaan otettu tärkeitä askeleita oikeaan suuntaan. Se, ettei Venäjän hyökkäys Ukrainaan ole millään mittarilla kannattanut, eikä näytä tulevaisuudessakaan tulevan kannattamaan Venäjälle, on merkki järjestelmän toimimisesta.
Toisaalta se, ettei Venäjän johto tätä asiaa pystynyt etukäteen laskemaan, on puolestaan todiste siitä, että kansainvälisessä järjestelmässä on yhä kehitettävää.
Hawassassa, Etiopiassa, tammikuussa 2023
TIMO VIRTALA
Kirjoittaja on luennoinut jo kaksi vuosikymmentä Siviilipalveluskeskuksen koulutusjaksolla. Hän on kirjoittanut kaksi tietokirjaa, joista jälkimmänen on nimeltään Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta (Rosebud 2020).
Lähteet:
Global Change Data Lab: Our World in Data / Deaths in State Based Conflicts per 100 000: https://ourworldindata.org/grapher/deaths-in-state-based-conflicts-per-100000?country=~OWID_WRL
Hathaway, Oona ja Shapiro, Scott 2017: The Internationalists: How a Radical Plan to Outlaw War Remade the World. St Ives: Allen Lane.
Dufour, Joanne: https://www.uua.org/international/blog/disarmament/when-war-was-declared-illegal-kellogg-briand-pact?utm_source=pocket_reader
Mazower, Mark: https://www.theguardian.com/books/2017/dec/16/the-internationalists-review-plan-outlaw-war?utm_source=pocket_reader
The Real News Network: When the World Outlawed War https://www.youtube.com/watch?v=A7kpzT8Sr5E
Suomen Rauhanliitto / Rauhacast: Mitä tarvitaan kansainväliseen solidaarisuuteen: https://rauhanliitto.fi/rauhanliitto/ajankohtaista/blogit/rauhacast-mita-tarvitaan-kansainvaliseen-solidaarisuuteen
von Suttner, Bertha: Nobel Lecture: https://www.nobelprize.org/prizes/peace/1905/suttner/lecture/
Wanson, David: https://davidswanson.org/when-the-world-outlawed-war/
Tekstissä olevat Kellogg-Briand -sopimuksen, David Swansonin ja Bertha von Suttnerin lainausten suomennokset ovat kirjoittajan tekemiä.
Vastaa