Burmasta löytyy sekä Orwellia että Kafkaa

(Julkaistu Ydin -lehdessä 4/2006).


Se mikä oli kerran totta, ei välttämättä ole totta kuukausien tai vuosien jälkeen.” Lause ei ole peräisin George Orwellin dystopiasta, vaan Burman sotilasjuntan tiedottajan suusta vuosi sen jälkeen, kun he olivat tukahduttaneet demokratiamielenosoitukset konekivääritulella vuonna 1988.

Joukkomurhan kieltämisen ohella sotilasjuntan kuuluisin orwellmaisuus on nobelinpalkitun Aung San Suu Kyin pitäminen kotiarestissa sillä perusteella, että hän tarvitsee suojelua. Asioiden kääntäminen päälaelleen on niin häikäilemätöntä, että välillä tuntuu, että valehtelussakin on kyse eräänlaisesta voimanosoituksesta. Onhan kaikille osapuolille selvää, että ainoa taho jota vastaan Aung San tarvitsee suojelua, on sotilasjuntta itse.

Amerikkalainen toimittaja Emma Larkin on kirjoittanut aiheesta kirjankin, Finding Orwell in Burma. Kirjassaan Larkin matkustaa Orwellin jalanjälkiä maassa, jossa brittikirjailijaa kutsutaan profeetaksi. Itse pysyin pääkaupungissa, mutta se mitä näin ja kuulin oli niin absurdia, että mieleeni tuli myös eräs toinen eurooppalaiskirjailija.

George Orwell syntyi Motiharissa, Bengalissa, nykyisen Intian alueella vuonna 1903. Lapsuutensa hän vietti Englannissa, kunnes yhdeksäntoistavuotiaana veri veti takaisin synnyinseudulle ja seikkailuihin. Orwell muutti takaisin brittiläiseen Intiaan, tällä kertaa nykyisen Burman alueelle. Viiden vuoden ajan hän toimi Burmassa poliisina, kunnes menetti uskonsa edustamansa tahon vallan oikeutukseen ja erosi.

Myös burmalaiset haikailivat uusien vaihtoehtojen perään. Toisen maailmansodan melskeessä rauhannobelisti Aung San Suu Kiun isä Bogyoge Aung San hyökkäsi Burmaan Japanin armeijan kanssa. Japani julisti Burman itsenäiseksi, mutta sen joukot jäivät maahan. Pian burmalaiset huomasivat tulleensa kohdelluksi jopa huonommin kuin brittien alaisuudessa. Boyogen joukot vaihtoivat puolta ja ryhtyivät sotimaan japanilaisia vastaan. Kahdensadantuhannen japanilaisen ja kolmenkymmenentuhannen liittoutuneiden sotilaan kuoltua voitiin aloittaa neuvottelut itsenäisyydestä englantilaisten kanssa.

Boyoge Aung San murhattiin juuri ennen neuvotteluiden päättymistä. Itsenäisyyttä seurasi sisällissotien ajanjakso, kunnes vuonna 1962 vallan otti kommunistidiktaattori Ne Win. Vuonna 1988, neljän kahdeksikon vallankumouksessa 8.8.1988, kansa kokoontui kaduille osoittamaan mieltään. Armeija tuli väliin, tuhansia ihmisiä kuoli ja vallanpitäjät suorittivat teatraalisen vallankaappauksen. ”Uusi” sotilasjuntta järjesti vaalit, jotka Aung San Suu Kyin puolue voitti selvällä äänenenemmistöllä. Pääministeriksi julistamisen sijaan Aung San suljettiin kotiarestiin.

Orwellin poliisikomennus ei ole ainoa häntä ja Burmaa yhdistävä asia. Eurooppaan palattuaan Orwell kirjoitti kaksi totalitaarisen yhteiskuntafilosofian ehdotonta klassikkoa. Eläinten vallankumouksessa hän kuvailee Neuvostoliiton alkutaipaleita vertauskuvallisesti eläintarinan muodossa. Vuonna 1948 kirjoittamassaan tieteiskirjassa Vuonna 1984 Orwell maalaa synkän tulevaisuuskuvauksen totalitaarisesta tarkkailuyhteiskunnasta.

Tänä päivänä tuskin mikään maa on yhtä lähellä Orwellin totalitarismikuvauksia kuin Burma. Amnesty Internationalin ja YK:n ihmisoikeuskomission raporttien mukaan sotilasjuntta on syyllistynyt etnisiin puhdistuksiin, summittaisiin teloituksiin, siviilien käyttöön orjatyössä, kylien pakkosiirtoihin, omaisuuden takavarikointiin ja mielivaltaisiin pidätyksiin. Earthrings International -järjestön School for Rape -raportissa lisätään syntilistalle muun muassa lapsisotilaiden laajamittaisen käytön ja vähemmistöryhmiin kuuluvien naisten systemaattiset raiskaukset.

Myös satunnainen matkaaja huomaa helposti orwellmaisuudet. Viisumin saadakseen joutuu allekirjoittamaan lupauksen, ettei puutu maan sisäisiin asioihin eikä puhu paikallisten kanssa politiikkaa. Pääkaupunkiin on pakko lentää, sillä ulkomaalaisten liikkuminen maassa on rajoitettu vain muutamiin kohteisiin. Pääkaupungin kaduilla on burman- ja englanninkielisiä kylttejä, joissa kansalaisia varoitetaan kanssakäymisestä valtion vihollisten kanssa.

Mediaa sensuroidaan ja sähköpostiliikennettä valvotaan. Hallitsevan puolueen paikallistoimistoon on rangaistuksen uhalla ilmoitettava, mikäli kodissa yöpyy väliaikaisesti joku muu kuin talossa virallisesti kirjoilla asuvat.

Toisinaan sotilasjuntan määräykset ovat niin absurdeja, että Orwellin sijaan mieleen tuleekin Kafka. Ihmeteltyäni ruuhkabussissa miksi keskustassa on niin vähän polkupyöriä sain vastaukseksi, että ne ovat turvallisuussyistä lailla kiellettyjä. Kyseinen laki ei tosin koske valtion virkamiehiä eikä poliiseja. Myöskin housujen käyttö on sallittua vain ammatin sitä erityisesti vaatiessa, muuten paikallisten miesten tulee pukeutua perinteiseen lannevaatteeseen, longy’iin.

Kuusikymmenluvulla Burman liikenne vaihdettiin oikeanpuoleiseksi, koska sosialistihallitsijan astrologi oli antanut ohjeen, että maata ”tulisi siirtää oikealle.” Arvatenkin siirtymä ei sujunut samalla tavalla ilman onnettomuuksia kuin Ruotsissa 1970 -luvulla.

Viimeisin kafkamaisuus on pääkaupungin siirtäminen miljoonakaupunki Rangoonista syrjäiseen vuoristokylään, jonka juntta on sittemmin nimennyt Naypyidawiksi. Länsimaisilla asiantuntijoilla ei ole kalliille ja hankalalle projektille mitään järkeenkäypää selitystä. Erään teorian mukaan burmalaiset pelkäävät amerikkalaisten hyökkäystä. Toinen selitys on, että sotilasjuntta haluaa vetäytyä vuoriston koloihin suojaan omilta kansalaisiltaan. Mahdotonta ei ole sekään, että kaiken takana on taas kerran tähdistä ennustaja.

Länsimaiden reaktio tilanteeseen on ollut boikotti, ja linjaa on kannattanut niin Aung San Suu Kyi kuin myös hänen serkkunsa, Washingtonissa istuvaa pakolaishallitusta johtava tohtori Sein Win. Boikotin ansiosta kadulla ei näy länsimaisia turisteja, bisnesmiehiä, lähetystyöntekijöitä, diplomaatteja eikä kehitysyhteistyön tekijöitä. Internetkahviloista löytää satunnaisia reppumatkaajia, jotka huonon omatunnon vaivaamina hakeutuvat erilaisiin vapaaehtoistöihin kouluihin, sairaaloihin ja orpokoteihin.

Mutta kaikki eivät boikottia kannata, eivät edes kaikki opposition jäsenet. Sotilasjuntan orwellmaiset totuuden vääristämisoperaatiot suorastaan edellyttävät vuosikymmeniä jatkunutta eristäytyneisyyttä. Vaikka nälänhätää ei olekaan, kansa kärsii mielivaltaisesta hallinnosta, köyhyydestä, korruptiosta, sisällissodasta, huonosta koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Ulkomaalaisten tarkkailijoiden puuttuessa sotilasjuntta saa jatkaa hirmutöitään kutakuinkin rauhassa.


Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.