(Julkaistu Sana-lehdessä 23.8.2007)
Sebastian Day Paw saapui perheineen Suomeen vietettyään kaksi vuotta sodassa ja kymmenen vuotta suljetussa pakolaisleirissä
Kun YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n työntekijät kysyivät Sebastian Day Pawilta, mihin maahan tämä haluaisi tulla sijoitetuksi, oli hän valmis muuttamaan perheensä kanssa mihin maailmankolkkaan tahansa. Viranomaiset ehdottivat Suomea, mutta varoittivat, että siellä on hyvin kylmä. Burmassa yli kahdenkymmenen asteen ympärivuotiseen keskilämpötilaan tottunut Day Pawia eivät pakkaset pelottaneet.
– Pakkasilta voi suojautua vaatteilla, mutta luodeilta ja kranaateilta ei, hän sanoo vastanneensa virkamiehille.
Sebastian Day Paw syntyi kristittyyn maanviljelijäperheeseen Burman itäosiin vuonna 1968. Hän eli lapsuutensa pienessä kylässä perheen, sukulaisten, naapureiden ja kotieläinten ympäröimänä. Idylli särkyi kun maata hallitsevien sotilasjuntan armeija tunkeutui kylään taistellessaan viidakossa piileskeleviä vallankumouksellisia vastaan. Sebastian näki pidätyksiä ja “monta pahaa asiaa,” joita hän ei sen tarkemmin halua määritellä.
Kolmetoistavuotiaana Sebastian muutti kaupunkiin käydäkseen siellä koulua. Hän asui katolisen papin luona ja sai tältä kimmokkeen lähteä opiskelemaan teologiaa. Opinnot kuitenkin keskeytyivät kun maan johto sulki yliopistot vuonna 1988. Vangitsemisen tai tappamisen uhalla opiskelijat häädettiin kampuksilta. Sebastian sai tarpeekseen mielivallasta ja liittyi vallankumouksellisiin.
Seurasi puolentoista kuukauden sotilaskoulutus lähellä Kiinan rajaa. Sotaan hän osallistui lääkintämiehenä kaksi ja puoli vuotta. Ryhmittymä, johon hän kuului – Kareni National Progressive Party – taistelee paitsi maata hallitsevaa sotilasjunttaa, myös Karenni National People Liberation Front -puoluetta vastaan. Sotilasjunttaa kareniinien keskenäiset taistelut eivät ole koskaan haitanneet, päin vastoin.
Malay Aye, Justin, Lucy ja Sebastian.
Sodan kaoottisuus ja mielettömyys sai Sebastianin pakenemaan rajan toiselle puolelle Thaimaaseen YK:n pakolaisleirille. Leiriltä ei saanut poistua eikä siellä ollut mahdollisuutta opiskeluun. Terveydenhuoltooli alkeellista ja rahan ansaitsemiseen ei ollut mahdollisuutta. Pommien räjähtelyiden äänet kantautuivat leiriin huonosti vartioidun rajan toiselta puolelta.
Näissä olosuhteissa hän tapasi nykyisen vaimonsa ja he saivat kolme lasta.
– Se oli kuin vankila. Burmassa ruumiimme oli vaarassa, mutta Thaimaassa vaarassa oli mieli. Monet tekivät itsemurhia tai tulivat hulluiksi. Näin olisi käynyt myös minulle, jos olisin joutunut jäämään sinne.
Virkeenä pysyäkseen ja muita auttaakseen Sebastian opetti pakolaisleirillä englantia. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen hänet otettiin haastatteluun ja hänen pyyntöönsä päästä mihin maahan hyvänsä vastattiin myönteisesti.
Tavoitteena toisten ihmisten auttaminen
Lucy ja Justin.
Loppusyksystä 2006 viisihenkinen perhe lensi Bangkokin, Chiang Main ja Lontoon kautta Helsinkiin, jossa he näkivät ensimmäistä kertaa elämässään lunta.
Hyvinkäällä sosiaaliviranomaiset olivat vuokranneet asunnon ja varustaneet sen sängyillä, patjoilla, lakanoilla, kahden viikon ruuilla ja muilla perustarpeilla. Muitakin burmalaisia perheitä muutti samaan kaupunginosaan. Sebastian on tulevaisuuden suhteen optimistinen.
– Nyt kaikki on toisin. Täällä meillä on mahdollisuus rakentaa itsellemme mielekäs tulevaisuus.
Hän haluaisi opiskella johonkin ammattiin, mihin vaan missä voi auttaa ihmisiä, mutta hänellä on ollut vaikeuksia löytää englanninkielisiä kursseja. Sosiaaliviranomaisten mielestä ennen ammattiopintoja hänen pitäisi ensin opiskella suomen kieltä kahden vuoden ajan.
Perheellä on Vantaalla burmalaisia ystäviä ja Hyvinkäällä yksi suomalainen ystävä, Päivi. Burmaan hän ei kaipaa takaisin.
– Äitini on kuollut. Isästä ei tiedä, koska kommunikointi on niin vaikeaa. Myöskään siskoista ja veljistään en ole kuullut mitään moneen vuoteen. He tienaavat 500 chatia päivässä, joten heillä ei ole varaa soittaa.
Kun kysyn, mitä hän haluaisi sanoa suomalaisille, tulee vastaus hetken mietinnän jälkeen:
– Puhukaa minulle. Ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, jos esimerkiksi olen eksyksissä. Mutta kukaan ei koskaan puhu minulle ensin. Nuoret kyllä vastaavat mielellään, jos puhuttelen heitä. Luulen, että ihmiset ovat hiljaisia, koska he ovat niin kiireisiä työnsä kanssa. Kun he istuvat asemalla tai junassa, heidän aivonsa työskentelevät, niin ettei heillä ole mahdollisuutta ajatella muita ihmisiä.
– Burmassa voi puhua mitä vain, hyvää ja huonoa. Se on taukoamatonta puhetta, sellaista vähämerkityksistä, puhetta vain puheen itsensä takia. Mutta tästä tyhjänpäiväisestä jutustelusta syntyy ystävyyssuhteita, jonka jälkeen voi puhua tärkeämmistä asioista.
Perheen katolilaisuudesta muistuttaa hyllyllä oleva Neitsyt Marian patsas. Sebastianin kokemusten perusteella katolilaisuus ja luterilaisuus ovat hyvin lähellä toisiaan.
– Yhdeksänkymmentäprosenttisesti kyse on samasta asiasta. Tavoitteena on tulla hyväksi ihmiseksi ja auttaa toisia.
Burman ihmisoikeustilanne yksi maailman huonoimmista
Edessä rauhannobelisti Aung San Suu Kyi ja taustalla hänen isänsä, itsenäisyyssankari Bogyoge Aung San.
Valtaa Burmassa pitää vainoharhainen ja korruptoitunut sotilasjuntta, joka Amnesty Internationalin ja YK:n raporttien mukaan on syyllistynyt muun muassa etnisiin puhdistuksiin, summittaisiin teloituksiin, siviilien käyttöön orjatyössä, kylien pakkosiirtoihin, omaisuuden takavarikointiin ja mielivaltaisiin pidätyksiin.
Day Pawien kirjahyllystä löytyy postikortti, jossa on kuva Nobelin rauhanpalkinnon voittaneesta burmalaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyi’sta ja tämän isästä, Burman itsenäistymistaistelua aikoinaan johtaneesta kansallissankari Bogyoge Aung San‘ista.
Aung San Suu Kyi voitti demokraattiset vaalit vuonna 1990, mutta pääministeriyden sijaan hänet suljettiin kotiarestiin. Sieltä hänet on vuoroin viety mielisairaalaan ja vuoroin vapautettu, mutta lopulta aina suljettu kotiarestiin.
– Burmassa täytyy olla varovainen sen suhteen mitä sanoo. Jos puhuu pahaa hallituksesta, saattaa joutua ongelmiin, kertoo Sebastian Day Paw. Hän kertoo kuitenkin usein tunnistaneensa helposti kansalaisten sekaan soluttautuneet vakoojat.
– He haluavat näyttää valtansa. He haluavat puhua suuria. Ehkä heillä on ase, ehkä nauhuri. He käyttäytyvät eri tavalla kuin tavalliset ihmiset.
Vastaa