(Kirjoitus on vastaus kolmekymppisen naisen blogikirjoitukseen, jossa hän ilmaisee närkästyksensä siitä, ettei lääkäri suostunut kirjoittamaan hänelle sterilisaatiolähetettä)
Mielestäni lääkäri teki oikein nostaessaan “itsensä” eli omantuntonsa lain yläpuolelle. Lait eivät ole mitään absoluuttisia totuuksia, jota pitää totella aina ja kaikissa olosuhteissa. Paljon tärkeämpää on kantaa vastuu valinnoistaan ja tehdä elämässään moraalisesti oikeaksi katsomiaan ratkaisuja.
Lääkäri ei halunnut olla osallisena terveen nuoren naisen sterilisaatiossa, ja hänellä on täysi oikeus mielipiteeseensä ja kieltäytymiseensä.
Se, että hän toimii jossain tietyssä ammatissa, ei saa velvoittaa häntä sokeaan lainkuuliaisuuteen. Kukin meistä on joka hetki itse vastuussa tekemisistämme, oli ammattimme sitten lääkäri, tuomari tai sotilas.
Anteeksi seuraava tönkkö vertaus, mutta en keksinyt tähän hätään parempaakaan, jolla ilmaisisin sen, että mielestäni lääkärilläsi oli oikeus kieltäytymiseensä.
Minä en suostuisi tatuoimaan mauttomaksi katsomaani tatuointia ystävälleni, en vaikka hän kuinka sitä haluaisi, ja vaikka kuinka haluaisin kunnioittaa hänen itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa.
Katson vastuuni ulottuvan tätäkin pitemmälle: mielestäni minun kuuluu myös sanoa ääneen, jos ystäväni on tekemässä itselleen jotain, jota pelkään hänen katuvan jälkeenpäin.
Näin teki myös lääkärisi. Hän paitsi kieltäytyi osallistumasta, myös sanoi mielipiteensä rehellisesti ja ääneen.
En tiedä mitä mieltä juristit ovat asiasta, mutta oma mielipiteeni on, ettei lääkärisi jääräpäisyydellään loukannut lain sinulle antamaa oikeutta päättää itse sterilisaatiostasi, sillä onhan sinulla oikeus ja mahdollisuus kävellä seuraavan lääkärin vastaanotolle ja pyytää tältä haluamaasi lähetettä.
Vaikuttaa siltä, että loukkaannuit syvästi lääkärisi kieltäytymisestä. Jos olet sisimmässäsi sitä mieltä, että sterilisaatio on sinulle oikea ratkaisu, sinun tuskin tarvitsee välittää, tai ainakaan loukkaantua, muiden mielipiteistä ja reaktioista asiaan.
Koska olet pohtinut asiaa jo vuosia, kuten kirjoitit, ovat lääkärin sinulle esittämät argumentit epäilemättä hyvin tuttuja. Hän tuskin sanoi sinulle mitään, mitä et olisi jo aiemmin pohtinut ja punninnut.
Miksi siis loukkaannuit? Lääkäriltäsihän oli vain jäänyt huomaamatta tai sisäistämättä joku sinulle paremmin kirkastunut argumentti.
Hän on vajavainen ihminen, niin kuin me kaikki. Onneksi hän kuitenkin kuuluu siihen vähemmistöön, joka seuraa omantuntonsa ääntä eikä mene massan mukana.
Voisin tietysti lopettaa tähän ja jättää oman mielipiteeni arvailujen varaan. Mutta sanottakoon nyt suoraan, kuten varmasti jo arvasit, että olen lääkärisi kanssa samoilla linjoilla.
Ymmärrän täysin ja kunnioitan valintaasi olla tekemättä lapsia. Olen sellaista itsekin joskus harkinnut, vaikka viimesin päätökseni onkin, että alan tehdä lapsia heti kun Kansaneläkelaitos antaa siihen luvan.
Mutta sterilisaatiossa ei ole kysymys tästä valinnasta, vaan siitä, että estää itseään tekemästä tätä valintaa (haluaako lapsia vai ei) tulevaisuudessa.
Erilaisiin elämäntarinoihin ja erilaisiin kulttuureihin tutustuttuani olen huomannut, kuinka ailahteleva ja kulttuurisille vaikutuksille altis ihmismieli on.
Olen monessa suhteessa (mutten kaikessa) kulttuurirelativisti, kuten monet aikamme urbaanit nuoret. Tämä tarkoittaa paitsi vanhempieni sukupolven, Saudi-Arabiaa johtavan papiston ja muinaisten zarathustralaisten oikean ja väärän asettamista kyseenalaiseksi ja suhteelliseksi, myös oman kulttuurini (kutsuttakoon sitä nyt vaikka vasemmistovihreäksi ajatteluksi) oikean ja väärän jatkuvaa epäilemistä ja kyseenalaistamista.
En tiedä mutta veikkaan, että tähän samaan porukkaan sinäkin enemmän tai vähemmän kuulut. Entä jos olemmekin väärässä? Entä jos esiaviollisesta seksistä on sittenkin enemmän henkistä haittaa kuin fyysistä nautintoa? Entä jos markkinaliberalismi sittenkin on se tehokkain keino kehitysmaiden köyhyyden voittamiseksi? Entä jos elämän tarkoitus sittenkin on “Volvo, villa och vovve”, kuten ruotsalaiset asian ilmaisevat?
En usko että näin on, mutta siitä olen varma, että on asioita, joiden suhteen olen väärässä. Lapsena seinälläni oli Coca-Cola-mainos ja päässäni Coca-Cola-lippis, koska uskoin sen olevan coolia. Hiukan myöhemmin katselin niin monta amerikkalaista komedia- urheilu- ja actionelokuvaa kuin ehdin, koska… itse asiassa en enää muista, miksi niin tein. Hiukan myöhemmin uskoin, että sivistys on sitä että seuraa päivänpolitiikkaa mahdollisimman tiiviisti (mielestäni oli mm. tärkeää osata nimistereiden nimiä ulkoa). Kerran rakastuin niin sukkiani myöten, että uskoin, ettei maailmassa ole mitään tärkeämpää kuin se huumaus, jonka hän minussa aiheutti. (Onneksi hän jätti minut ja tulin järkiini). Niin ja sitten kävin myös armeijan, ja pidin sitä silloin viisaana ratkaisuna.
Nykyisin olen kaikesta tuosta täysin eri mieltä. Tuntuu jopa käsittämättömältä, että yli päätään olen se sama ihminen, jolla oli tuollaiset arvot.
Miksi siis nyt olettaisin, että muuntumiseni (toivottavasti se on kehitystä, mutta mistä minä tiedän) jäisi tähän? Se olisi paitsi epätodennäköinen, myös aika pelottava juttu, että olisin löytänyt jo kolmekymppisenä totuuden elämästä. Mitäs hittoa minä sitten tämän loppuajan tekisin, jos ei olisi mitään etsittävää?
Anteeksi että tämä loppu nyt meni näin timokeskeiseksi, mutta ehkä näin ymmärrät paremmin, mitä tarkoitan. Kaikkea hyvää sinulle ja ratkaisullesi.
Vastaa