Gustav Hägglundin omaelämänkirjasta päätellen Suomessa oli vuosina 1994 – 2001 ahkera, hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen puolustusvoimain komentaja. Eläkkeelle jäätyään Hägglund nimitettiin Euroopan sotilaskomitean puheenjohtajaksi, jossa hän toimi vuoteen 2004 asti.
Komentokaudellaan hän modernisoi varusmiespalveluksen, uudisti upseerikoulutuksen, pani aluelle reservin koon tuntuvan pienentämisen, taisteli upseeriensa alkoholinkäyttöä ja laiskistumista vastaan ja kohotti sinibarettien statusta.
Ennen puolustusvoimain komentajuutta Hägglund opiskeli kadettikoulun lisäksi myös Yhdysvalloissa sekä toimi Siinailla, Golanilla ja Libanonissa erinäisten YK-operaatioiden komentajana.
Hägglundia on sanottu onnekkaaksi. Toisaalta hänen elämänsä merkittävät käänteet eivät ole menneet lainkaan niin kuin hän suunnitteli. Hän kuitenkin käytti tilaisuudet hyväkseen, mikä koitui lopputuloksen – näyttävän sotilasuran, merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja jännittävän elämän – kannalta parhaaksi.
Tässä lienee onnekkaiden ja epäonnekkaiden ero: onnekkaat ihmiset eivät rajaa kenttäänsä. He eivät päätä etukäteen mitä onni on, vaan pitävät silmänsä auki ja mielensä avoinna sen suhteen, mitä on tarjolla.
Kirjasta päätellen hän oli työuransa aikana maamme kansainvälisin ja kansainvälisesti arvostetuin ja kokenein sotilas. Tätä taustaa vasten jotkut kirjan sutkautuksista hiukan ihmetyttävät. Eräs yhteistyökumppani oli ”simpsakka tytönheilakka”, ennen kuin käyttäytymisellään toisin todisti. Somalialaisten ja kenialaisten nenien ja huulten kokoa hän vertailee todettuaan ensin, että ”minusta he olivat yhtä mustia molemmat.” Etelä-Libanonissa Amal -liikkeen johtajan suuteleminen tervehdykseksi oli ”yäk”, ja arabien nimittely ählämeiksi ”juontaa juurensa tervehdyksestä ählän es sählän, jota tarkastusasemille saapuvat arabit alvariinsa hokivat.”
”Ahlan wa sahlan” tarkoittaa suomeksi ”tervetuloa”, minkä saa selville kahdessa minuutissa googlaamalla sanaparin ”arabic greetings”.
Natoon ei Hägglund enää haikaile. Hän näkee Naton Yhdysvaltojen välineenä, jota se ylläpitää omien intressiensä edistämiseksi ja jota se käyttää silloin kun siitä on sille hyötyä.
Vaihtoehdoksi Hägglund esittää tiiviimpää puolustusyhteistyötä Euroopan unionin jäsenmaiden kesken. Hägglundin mielestä olisi välttämätöntä, että lähes 500 miljoonan ihmisen unioni varautuu myös puolustamaan kansalaisiaan ja aluettaan sotilaallisia uhkia vastaan.
Ykkösaamun haastattelussa (23.4.2007) Hägglund ”ottaa varoittavaksi esimerkiksi Viron. Nato:n johto määräsi Viron luopumaan maanpuolustuksesta ja nyt maa äkseeraa USA:n sotien eturintamassa Irakissa sekä levottomassa Etelä-Afganistanissa. Hägglund haastaa pohtimaan turvaisiko Nato Suomen maanpuolustuksen vai päinvastoin, tuhoaisi sen kuten tuhottiin Viron puolustuskyky?” (Lähde.)
Yleisestä asevelvollisuudesta Hägglund ei ole valmis luopumaan. Hänen mielestään puolustusmäärärahat pitäisi vähintään nelinkertaistaa, ennen kuin ammattiarmeijasta saataisiin vähänkään nykyiseen verrattava turva.
Valikoiva asevelvollisuus puolestaan ei ole oikeudenmukainen. ”Idässä se on johtanut parhaimpien jäämiseen palveluksen ulkopuolelle, lännessä taas heikoimpien.”
Mitä hän tällä heikompien ulkopuolelle jäämisellä tarkoittaa, se jää kertomatta. Ruotsissa palveluksen suorittaa 16 % kutsuntaikäluokasta, joten suorittavien joukko lienee epäilemättä erittäin motivoitunutta. “Heikompi” 84% jatkaa elämäänsä asevelvollisuuden häiritsemättä.
Komentajakaudellaan Hägglund oli vähentämässä sodan ajan joukkoja 200 000 mieheen, ennen kaikkea koska joukkojen koko oli liian suuri varustetasoon nähden. Upseeriston painostuksesta tavoite asetettiin 250 000 taistelijaan.
Liikekannallepanovahvuuden supistaminen ei kuitenkaan Hägglundin mielestä tarkoita valikoivampaan asevelvollisuuteen siirtymistä. Kutsuntaikäluokkien pienenemisen ja aseteknologian nopean uudistumisen takia kaikki nuoret tarvitaan, ja leikkaus tulee kohdistaa vanhempaan päähän.
Kahdeksankymmentäluvulla sodanajan joukkojen osuus on Suomessa ollut jopa 700 000 miestä, joten joukkojen vaihvuuden laskeminen neljäsosamiljoonaan saattaa kuulostaa rajulta.
Kustaa II Aadolf Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631. (Wikipedia).
Maailma on kuitenkin muuttunut kylmän sodan ajoista. Hägglundin seuraaja amiraali Kaskeala on huomautti viime lokakuussa, että edellämainitun kaltaisen supistuksen jälkeenkin Suomen sodanajan joukkonen vahvuus olisi lähes yhtä paljon kuin muiden Pohjoismaiden ja Leningradin sotilaspiirin yhteenlaskettu liikekannallepanovahvuus.
Wikipediasta löytyvän taulukon mukaan Suomen tämänhetkinen liikekannallepanovahvuus on maailman 24. suurin ja Euroopan viidenneksi suurin Ranskan, Saksan, Espanjan ja Italian jälkeen. Suhteessa väkilukuun Suomi varautuu aseistamaan yli kymmenen prosenttia väestöstään. Muista maailman maista tähän yltää vain Iran, Vietnam, Pohjois-Korea, Korea, Kuuba, Singapore, Liettua ja Oman.
Ranskalaisen aikakausilehden Le Pointin mukaan Suomea vaivaa vainoharhaisuus suhteessa Venäjään. Elokuussa 2005 julkaistun ”Finlande: La paranoia antirusse” -jutun mukaan historian painolasti on tehnyt suomalaiset ylivarovaisiksi.
Vaikka Suomi on ollut EU:n jäsen jo kymmenen vuotta ja menestyy mainiosti kansainvälisissä talous-, koulutus- ja korruptoitumattomuusvertailuissa, maa pelkää edelleen pahinta Venäjän suhteen. Jutussa mainitaan muun muassa Suomen halu rakentaa uusi ydinvoimala vähentääkseen energiariippuvuuttaan itänaapurista, Venäjää ärsyttäneen tshetsheenisivuston poistaminen suomalaiselta internet-palvelimelta ja Suomen epäröinti Nato-jäsenyyden suhteen.
…kun viranomaisten on tehtävä valinta demokraattisen ihanteensa ja koettujen maanpuolustustarpeiden välillä, he valitsevat epäröimättä jälkimmäiset. Suomi on Latvian ohella ainoa EU-maa, joka ei ole allekirjoittanut Ottawan sopimusta jalkavälkimiinojen kieltämisestä.
Kirjan nimi on Leijona ja kyyhky. Kenraalin arvomerkin ja Suomen vaakunan lisäksi leijona symboloi kirjoittajalle johtajuutta ja rohkeutta.
Kyyhky puolestaan symboloi rauhaa. Hägglund on palvelullut kolmessa rauhanturvaoperaatiossa ja jatkanut kriisinhallintakyvyn rakentamista EU:ssa. Hän katsoo olleensa rauhan asialla myös Suomen puolustusvoimissa. Puolustusvalmistelujen tärkein tavoite on estää maan joutuminen sodan jalkoihin, hän kirjoittaa kirjan johdannossa.
Tämä on hyvä tavoite puolustusvoimille. Yksi keino sen saavuttamiseksi on kansainväinen asevarustelun hillitseminen, mikä Suomen osalta tarkoittaa armeijan koon asteittaista pienentämistä.
Suomi alkaa olla Euroopan viimeisiä maita, joka ylläpitää yleistä asevelvollisuutta. Se säilyy niin kauan kuin enemmistö kansalaisista sen hyväksyy. Hägglund myöntää, että tulevaisuudessa yleisen asevelvollisuuden ylläpitäminen ja poikkeuksellisen korkean puolustustahdon ylläpitäminen saattaa olla entistä vaikeampaa. ”Uhkan tunne heikkenee, jos kanssakäyminen itänaapurin kanssa tiivistyy ja tilanne rajan takana kehittyy rauhoittavaan suuntaan.”
Tämä olkoon tavoitteena puolin ja toisin. Hägglund suomii kirjassaan Hollannin suurlähettiläs Alphons Hameria, joka ei usko Euroopan tarvitsevan yhteistä puolustusta. Hamer lienee oikeassa. Nykyisessä tilanteessa Euroopan turvallisuutta parannetaan aivain muilla keinoilla kuin aseita ja armeijoita lisäämällä.
Lempiaseeni oli talvisodan motista sotasaaliiksi saatu venäläinen konepistooli, jota roikotin narusta rinnalla ja huusin ta-ta-taata. Eräänä aamuna löysin sitten pikkupistoolin yöpöydän laatikosta vanhempieni vuoteen vierestä. Isäni oli sijoittanut sen sinne desanttien varalta. Tähtäilin sillä vuoteessa vielä uinuvaa äitiäni, painoin liipasinta, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi painoin piipun ohimolleni, sama juttu, ei lauennut. Sitten suuntasin aseen seinään ja pam, oikea laukaus, vihdoinkin! Isäni jääkäriajoilta periytyvässä Browningissa oli hieman risa varmistin. Isäni oli jo vapaussodassa sitä räpläillessään ampunut itseään jalkaan. Ilmeisesti varmistin luiskahti päältä vasta tässä viimeisessä ampumayrityksessäni. Luoti tunkeutui seinän läpi ja pysähtyi viereisessä huoneessa olvan sohvan selkänojaan senttien päähän siinä lojuvan isäni päästä.
Nimi: Leijona ja kyyhky
Kirjoittaja: Gustav Hägglund
Kustantaja: Otava
Vuosi: 2007
ISBN-13: 978-951-1-22214-9
Vastaa