EU – askel kohti globaalia etiikkaa?

Roomassa 25.3.1957.

(Lyhennetty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Maailma.net -sivustolla 2.4.2007)

Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten solmittiin Roomassa Ranskan, Saksan, Italian ja Benelux-maiden välinen sopimus yhteisten sisämarkkinoiden perustamisesta. Syntyi EEC, jonka nimi muutettiin vuonna 1967 EY:ksi ja vuonna 1993 EU:ksi. Tänään integraatio on edennyt niin pitkälle, että joudumme kysymään, mikä EU oikeastaan on. Onko se itsenäisten valtioiden välinen sopimus, sopimusrypäs, liittovaltio, valtioiden liitto, valtio, verkosto vai verkostojen verkosto?

Ainutlaatuiseksi EU:n tekee sen aito ylikansallisuus: EU:n lait ovat jäsenvaltioiden lakien yläpuolella. Koskaan aikaisemmin ei kansallisvaltiot ole luovuttaneet päätäntävaltaansa pois näin suuressa määrin. Kysymys, miksi EU ei muka ole valtio, ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Sillä on oma parlamentti, hallitus (komissio), tuomioistuin, ulkopolitiikka, ulkorajat, poliisivoimat, armeija, raha, lippu, hymni (Beethovenin yhdeksäs sinfonia) ja kansallispäivä (9.5.).

Ainoa valtioon olennaisesti kuuluva, mutta EU:sta puuttuva seikka on kansallistunne. Sitä kyllä meille kovasti tyrkytetään, mihinkä muuhunkaan noita krumeluureja – hymni, lippu, kansallisuuspäivä – tarvittaisiin. Juuri käydyissä eduskuntavaaleissa nationalistit niin populistipuolueissa kuin vasemmistoliitossakin pääsivät taas älähtämään tuttuun tapaansa. Heidän mielestä suomalaisuusaate on aitoa, luonnollista ja kansan syvistä riveistä kummunnutta, mutta eurooppalaisuusaate keksittyä ja ylhäältä käsin tuputettua.

Itse näen kummatkin ajatusmallit yhtä keksittyinä. Kansallisuusaatetta ei ollut ennen kuin Helsingin ylioppilaat sen kansakoulun ja sanomalehtien avulla tyrkyttivät rahvaalle 1800-luvun puolestavälistä lähtien. Ajatus siitä, että yhden valtion rajojen sisälle voitaisiin tunkea yksi kieli, uskonto, kulttuuri, kansa, historia, uskonto ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on täysin mahdoton. Miksi joku minulle täysin tuntematon, satojen kilometrien päässä asuva henkilö, jonka kanssa en tule olemaan koskaan missään tekemisissä, ja jonka kanssa minulla ei ole yteisiä intressejä, olisi minulle tärkeämpi kuin ystäväni Tukholmassa, Triestessä tai Vientianessa?

Jos joku nainen Espoosta hikoilee kymmenen vuotta kesät ja talvet tullakseen maailman nopeimmaksi hiihtäjäksi, ja saavuttaa tämän tittelin todistettavasti tuomareiden läsnäollessa – miten se minuun liittyy. Millä tavalla se on ”Suomen” saavutus, mitä me muut muka olemme hänen hyväkseen tehneet? Hienoahan se on, että hän ahkeruudellaan, kunnianhimollaan ja sisukkuudellaan saavuttaa henkilökohtaisen tavoitteensa, mutta miksi minä iloitsisin asiasta yhtään sen enempää kuin jos tittelin voittaisi joku Virossa syntynyt?

Joitakin vuosia sitten sain houkuteltua väestöntutkimuslaitoksen johtajan Ismo Söderlingin luennoimaan sivarikeskukselle. Aiheena oli hänen tuolloin tuore tutkimuksensa ja opettava ”kuvakirjansa” Perheitä meiltä ja muualta. Mieleeni jäi erityisesti kalvo, jossa hän kävi läpi asioita, jotka katsotaan ylseisesti kuuluvan suomalaisuuteen.

Kalvolla oli muun muassa sanat sauna, lippu, pesäpallo, säkkijärven polkka, Mannerheim, Nokia, luterilaisuus, Jari Sillanpää ja maamme laulu. Sauna tunnettiin, Söderling huomautti, kuitenkin vuosisatoja ennen Suomen valtion tai Suomen kansan olemassaoloa nykyisen Venäjän, Viron ja Yhdysvaltojen alueilla. Siniristilippu oli käytössä jo tsaarin laivastossa, pesäpallo on kehitetty amerikkalaisesta baseballista, säkkijärven polkka on ukrainalainen kansansävelmä, Mannerheim on hollantilainen suku, Nokia on yli 90 prosenttisesti ulkomaisessa omistuksessa, Luther syntyi ja vaikutti nykyisen Saksan alueella ja muokkasi nykyisen Palestiinan alueella syntyneen henkilön ideoihin perustuvaa, Roomasta käsin johdettua uskontoa, Jari Sillanpää on Ruotsin kansalainen ja maamme laulun sävelsi saksalainen Pacius ja siinä on piirteitä preussilaisesta juomalaulusta.

Se, että kansallisuusaate on keinotekoinen, ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi automaattisesti paha tai huono. Ehdottomasti paras asia kansallistunteessa on, että eripuraisuuden kansakunnan sisällä ovat ajan mittaan vähentyneet rajusti. Ollaan puhallettua yhteen hiileen.

Kansallisuusaatteen voi nähdä yhtenä askeleena ihmisen eettisen sfäärin kehittyessä yksilötasosta perheen, suvun, kyläyhteisön ja säädyn kautta kohti suurempia kokonaisuuksia.

Parhaimmillaan EU-projekti voi onnistua tässä samassa, ja onhan se siinä jo jossain määrin onnistunutkin. Sotia ei jäsenvaltioiden välillä olla nähty sitten toisen maailmansodan, ja tämä olikin EEC:n edeltäjän, vuonna 1951 aloitetun hiili- ja teräsyhteistyön lähtöajatuksia. Petteri Tuohinen huomauttaa Helsingin Sanomissa (23.3), ettei kukaan ole koskaan onnistunut levittämään demokratiaa yhtä tekokkaasti kuin Euroopan unioni.

Rauha, demokratia, ihmisoikeudet ja oikeudenmukainen tulonjako – mikäpä tätä tärkeämpää, enkä näe mitään syytä, miksi ajaisimme näitä asioita vain oman valtiomme tai valtioliittomme sisällä.

Rabindranath Tagore Englannin Hampsteadissa vuonna 1912. Kuva (PD): John Rothenstein.

Intialaisen Nobel-palkitun runoilijan ja filosofin Rabindranath Tagoren mukaan ihmiskunta on toisistaan yhtä riippuvainen kuin oman ruumiimme solut ovat toisistaan riippuvaisia. Onko ajatus ihmiskunnan yksyedestä siis luontevampi kuin valtion? Näin tähän vastaa Tagore itse:

”Jotkut sanovat, että ajatus ihmiskunnasta on abstraktio ja luonteeltaan subjektiivinen. Onkin tunnustettava, että tämän elävän totuuden konkreettista, objektiivista olemassaoloa ei voida todistaa sen piirissä oleville yksiköille. Ne eivät koskaan voi nähdä sen kokonaisuutta ulkoapäin; nehän ovat yhtä sen kanssa. Ruumiimme soluyksilöillä on erillinen elämänsä: niillä ei kuitenkaan ole koskaan tilaisuutta havaita ruumista kokonaisuutena, jolla on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Jos näillä soluilla oon kykyä ajatteluun (jota niillä saattaa olla sikäli kuin tiedämme), niillä on oikeus väittää, että ajatuksella ruumiin olemassaolosta ei ole objektiivista perustaa tosiasioissa, ja vaikka niissä vaikuttaakin salaperäinen oivallus keskinäisestä vetovoimasta ja vastavuoroisuussuhteista, nämä eivät ole mitäään positiivisesti todellista; ainoa todistettavissa oleva todellisuus on näiden solujen eristyneisyys niin etääällä toisistaan, etteivät välimatkat ole ylitettävissä eivätkä yksiköt silloilla yhdistettävissä.” (Rabindranath Tagore: Ihmiskunnan uskonto.)