Edellinen postaukseni käsitteli historioitsija Noel Malcolmin kriittistä suhtautumista länsimaiden toimenpiteisiin Bosnian sodassa. Ahtisaaren ja muiden toimijoiden puolustukseksi on syytä todeta, että asioiden kritisointi jälkikäteen tutkijan toimistosta on huomattavasti helpompaa kuin päätösten tekeminen silloin kuin tilanne on päällä. Malcolmille voisi heittää vastakysymyksen: mitä länsimaiden sitten olisi pitänyt tehdä?
Kirjassaan Malcolm ei vastaa tähän kysymykseen suoraan, mutta rivien välistä voi vastauksen kuitenkin löytää. Ensinnäkin länsimaisten toimijoiden olisi hänen mukaansa pitänyt perehtyä Bosnian ja koko Jugoslavian historiaan ja nykytilanteeseen paremmin. Olisi pitänyt nähdä serbimedian kansankiihoitus kansankiihoituksena, ja nationalistinen propaganda nationalistisena propagandana, niin että alusta lähtien olisi ymmärretty mistä on kyse: eräiden opportunististen poliitikkojen poliittisesta projektista oman vaikutusvaltansa ja kansanryhmänsä aseman vahvistamiseen toisten kustannuksella.
Toisekseen Malcolm antaa ymmärtää, että hän olisi monella tavalla ollut sotilaallisen ratkaisun kannalla:
– Hänen mielestään aseidenvientikiellon kumoamista ainakin Bosnian osalta olisi ollut järkevää ja oikeudenmukaista.
– Hänen mielestään YK:n olisi pitänyt lähettää Bosniaan suuremmat, raskaammin aseistetut ja laajemmilla toimintavalmiuksilla varustetut rauhanturvajoukot. Bosniaanhan lähetettiin suhteellisen pieni joukko heikosti aseistettuja rauhanturvaajia, joiden tehtävä oli suojella alueella asuvia siviilejä. Rauhanturvaajilla oli kuitenkin valtuudet käyttää väkivaltaa vain siinä tapauksessa, että heitä itseään vastaan hyökätään. Ei siis siinä tapauksessa, että ihmisiä, joita he olivat tulleet suojelmaan, kohtaan hyökätään. Tämä teki Malcolmin mukaan rauhanturvaajien tehtävästä mahdottoman.
– Hän antaa ymmärtää että aikaisemmin aloitetut Naton pommitukset Sarajevoa ja Srebrenicaa ympäröiville serbiasemille olisi säästänyt kymmeniä tuhansia ihmishenkiä.
Kaltaiselleni pasifistille tämä on karua luettavaa. Onko tässä nyt sellainen tapaus, jossa väkivallan käyttö olisi ollut ja oli hyväksyttävää? Suoraan sanottuna: en tiedä. Mutta ehkä vielä ”Mitä olisi pitänyt tehdä” -kysymystä tärkeämpi kysymys on, mitä voimme ottaa opiksemme Bosnian sodasta tulevaisuutta ajatellen.
Ensinnäkin on syytä nostaa esille asia minkä luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta valitettavasti näin ei ole ollut: länsimaiden ei tule tukea sotilaallisesti konfliktin yhtä osapuolta vain siksi että tämän vastustaja on lännen vastustaja. Viittaan tällä nyt siihen, että Yhdysvaltain presidentti Harry Truman tuki Titon Jugoslaviaa paitsi taloudellisesti, myös (kansalaisiltaan salaa) sotilaallisesti. Samoilla motiiveilla Yhdysvallat tuki aikoinaan sotilaallisesti myös Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisen sodan aikana ja Mujahideenia ja Osama bin Ladenia NL:n ja Afghanistanin välisen sodan aikana (1979-1989).
Tito nousi toisen maailmansodan ansiosta johtajaksi, ja jatkoi poliittisten vastutajiensa systemaattista murhauttamista myös sodan jälkeen. (Malcolmin mukaan vuosina 1945-46 Titon joukkoampumisissa, kuolemanmarsseilla ja keskitysleireillä kuoli arviolta 250 000 ihmistä.) Tito uskoi väkivaltaiseen konfliktinratkaisuun ja pystyi Yhdysvaltain tuella luomaan monella mittarilla mitattuna äärimmäisen militaristisen valtion. Esimerkiksi sotateollisuus oli Jugoslavian ylivoimaisesti suurin teollisuudenhaara, kaksi kertaa suurempi kuin toiseksi suurin eli turismi. Minkälaisen viestin hänen häikäilemättömyytensä, brutaalisuutensa ja militarisminsa antoi Jugoslaviassa syntyneille ja kasvaneille sukupolville? Millainen vaikutus hänen esimerkillään oli siihen, että Slobodan Miloševićin nationalistis-militaristiseen propagandaan uskottiin ja aseisiin tartuttiin? (Tito teki kieltämättä kaikkensa taistellessaan nationalismia, ja ennen kaikkea serbinationalismia vastaan, mutta pointtini on, että teki kaikkensa ennen kaikkea väkivaltaisesti ja siten opetti, diktaattorin asemassa kun oli, tulevat sukupolvet uskomaan väkivallan voimaan.)
Tämän historian opetus on mielestäni se, että voimapolitiikka luo katkeruutta, pelkoa ja kostonhalua, joka leviää laajalle ja nostaa päätään mitä yllättävimmissä tilanteissa. Väkivalta luo väkivaltaa. Jonkun täytyy olla kyllin rohkea ja aikuismainen katkaistakseen väkivallan kierteen ja olemaan kostamatta, ja pysymään samalla sekä lujana että johdonmukaisena. Tämmöisiä ihmisiä ja ryhmiä on ollut jokaisessa yhteiskunnassa ja heitä tulee aina olemaan, ja nimen omaan heitä tulee kaikin mahdollisin keinoin tukea taloudellisesti, poliittisesti ja moraalisesti, eikä suinkaan Titon, Bin Ladenin ja Husseinin kaltaisia psykopaatteja.
Toisekseen hajoavien valtioiden talouden kasvun auttamiseen, demokratian kehittämiseen, yhteiskunnan perusinfrastruktuurin rakentamiseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisumallien tukemiseen on panostettava hyvissä ajoin ja paljon nykyistä suuremmilla resursseilla. Uusia rahoituslähteitä on etsittävä rohkeasti. Miten olisi esimerkiksi kansainvälisestä asekaupasta kerättävä vero, joilla kyseisiä projekteja rahoitettaisiin esim. YK:n kautta?
Kolmannekseen, kansainvälisen yhteisön on oltava johdonmukaisempi tuomitessaan väkivallan ja raakuudet. Johtavat teollisuusmaat syyllistyvät aivan liian usein itse lyhytnäköisen voimapolitiikan käyttämiseen pystyäkseen olemaan uskottavia väkivallan kieltäviä auktoriteetteja. Jos esimerkiksi viralliset ydinasevallat (Venäjä, Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Kiina) todella vilpittömästi haluavat ettei Iran valmista ydinasetta, tulisi heidän itsensä esittää vuosilukuja sisältävä suunnitelma omien ydinaseidensa tuhoamiseksi.
Neljännekseen aseettoman kriisinhallinnan eri muotoihin, sekä YK:n, EU:n, valtioiden että kansalaisjärjestöjen ylläpitämiin, on panostettava tosissaan. Nonviolent Peaceforcella on kymmenen vuoden olemassaolonsa ajalta näyttää fantastisia esimerkkejä mihin pienen budjetin aseettomalla rauhanturvaamisella pystytään. Olisi korkea aika kokeilla tätä laajemmassa mittakaavassa.
Kuvat: Kaksi ensimmäistä patsasta olen kuvannut Oslossa ja viimeisen Krakowassa.
Vastaa