Kirkon kiväärit

Bloch-SermonOnTheMount.jpg
Vuorisaarna tanskalaisen Carl Bloch’in kuvaamana vuodelta 1890. ”Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.” (Luuk 6: 27-29)

Luennoidessani väkivallattomasta vastarinnasta eräs kuulijani kertoi, että hänelle – kristitylle aseistakieltäytyjälle – oltiin sanottu, ettei aito kristitty voi olla pasifisti, koska Jeesus ei puhunut aseistakieltäytymisen puolesta.

Väite on absurdi. Ei kai nyt profeetan, jonka koko julkinen elämäntyö oli pyyteettömän rakkauden, anteeksiannon ja vihollisen rakastamisen julistamista, tarvitse enää lisätä, ettei ihmisten tulisi harjoitella tappamista julkisissa instituutioissa.

Kuulijani ystäville suosittelen lämpimästi teologi Jouko Lehtosen kirjaa Kirkon kiväärit vuodelta 1969. Koska kyseistä kirjaa lienee vaikea saada käsiin – harvalle käynee kuin minulle, että se osuu silmiin kesämökin kirjahyllyssä – laitan tähän hiukan lainauksia.

Onko kristillisen etiikan mukaan oikein, että kaksi perhettä saa kostaa toisilleen ja taistella toisiaan vastaan, kunhan vain samaan perheeseen kuuluvat eivät taistele keskenään? Onko oikein, että kaksi sukua saa taistella keskenään, kunhan vain ei vastusteta omia sukulaisia? Jos emme voi hyväksyä kahden perheen tai kahden suvun välistä taistelua, kuinka voimme hyväksyä kahden kansan välisen taistelun?

Lehtonen muistuttaa, että Jeesus meni viidettä käskyä paljon pidemmälle ja syvensi sen merkityksen. Ei vain yksittäinen väkivallanteko, vaan jo vihaaminen on tuomittavaa. ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Älä tapa’ ja ’Joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.”

Tämä opetus on hyväksytty kristittyjen taholta, mutta on tehty kuitenkin yksi virhe: veljenä on pidetty vain lähimpiä ihmisiä, samanuskoisia ystäviä. Ja kuitenkin on aivan varmaa, ettei Jeesus missään kohden erotellut ihmisiä. Jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, jokainen on kristityn veli. Eivät mitkään raja-aidat, ei uskonto eikä rotu, ei väri eikä maantieteellinen raja, aseta ihmisiä arvojärjestykseen.

Lehtosen mielestä kristityn ei tulisi suorittaa varusmiespalvelusta, eikä hän hyväksy puolustussotia sen enempää kuin hyökkäyssotiakaan. Hän huomauttaa, että ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” -lause vie pohjan pois kaikelta väkivallan puolustelulta. ”Jos ’pahat’ hyökkäävät, heitä ei pidä vastustaa pahalla. Tehokkain ase on rakkauden ase, väkivallaton ase.” Kristityn tulisi antaa oma henkensä mieluumin kuin riistää se toiselta.

Lehtonen käy kärkkäästi Lutherin ajatuksen kimppuun, että esivalta olisi Jumalan sijainen maan päällä. Valtio ei ole Jumalallinen järjestelmä sen enempää kuin kunnanhallitus tai YK:kaan, huomauttaa kirjalija. Jos valtio on Jumalan vasen käsi (kun kirkko kerran on oikea), kuten Luther väittää, joudutaan sotatilanteessa absurdiin tilanteeseen, kun kaksi Jumalan vasenta kättä taistelee keskenään. Ja edelleen: olisiko saksalaisten toisessa maailmansodassa pitänyt totella Hitleriä? Entä kenellä Jumalallinen esivalta on vallankaappauksien yhteydessä? kysyy Lehtonen.

Myös tässä kirjassa korostetaan tekojen merkitystä. Jos kaveri putoaa kaivoon, on sen juurella turha seistä vakuuttelemassa, kuinka paljon häntä rakastaa. On tekopyhyyttä rukoilla illasta ja hengellisestä kokouksesta toiseen maailman nälkäänäkevien puolesta, jos ei sormellakaan tee mitään vääryyksien poistamiseksi.

Pasifismi on työtä. Se on työtä, jolla pyritään ehkäisemään kansojen välisiä väkivaltaisia konflikteja, määrittelee Lehtonen. Pasifismin vastustajilla on tapana kysyä, mitä pasifisti tekee, jos ryssä hyökkää. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on, mitä kukin meistä tekee, ettei naapuri hyökkäisi. Eikö nimenomaan rauhantyö olisi järkevä velvollisuus meille kaikille? Yhteiskunta on kuitenkin asettaut toisenlaisia velvollisuuksia.

Millaisia henkisiä tuhoja armeija saa aikaan? Nuoreen mieheen ei voi olla jättämättä jälkiä sellainen koulutus, joka korostaa koko ajan kovuutta, karskiutta, miehekkyyttä, tottelevaisuutta ja väkivaltaa. Ja kaikkein pahinta on se, että tällainen ohjelmointi hyväksytään yhteiskunnassa kulttuuriin kuuluvana osana. Väkivaltainen kasvatus on armeijassa laillistettu, yleisesti hyväksytty. Sen vuoksi sitä on hyvin vaikea tiedostaa väkivallaksi. Ja kun sotilaskasvatuksen väkivaltaista luonnetta ei tiedosteta, ei myöskään tiedosteta sitä, että kaikki mitä voiaisiin kuvata sanoilla herkkyyys, pehmeys, sääli ja hyvänsuopaisuus tukahdutetaan armeijan hengen paineella. Tällaisen manipulaation läpi joutuu käymään lähes koko miespuolinen väestömme. Kun tämä kaikki tapahtuu vielä psykologisesti pirullisen oikeaan osuvassa vaiheessa nuorten ihmisten juuri luodessa itselleen elämälleen arvoja ja itsenäistyessä aikuiseksi, seuraukset eivät voi olla merkityksettömiä.

Mitä asevarusteluun käytettyihin varoihin tulee, niin kehitysavusta Lehtonen on löytänyt hurjan vertailukohdan: ”Nykyään käytetään asevarusteluun päivässä yhtä paljon rahaa kuin käytetään kehitysapuun vuodessa!” Lehtonen huudahtaa. Mikähän mahtaa olla suhdeluku 2000-luvulla, kun kehitysapu on muuttunut kehitysyhteistyöksi ja kun sotilasmenot ovat nousseet korkeammalle tasolle kuin koskaan aikaisemmin. Kymmenen viime vuoden aikana asemenot ovat kasvaneet 37 prosenttia (lähde: HS).

Kirjan lopussa Lehtonen päästää sisäisen runoilijapappinsa irti ja hehkuttaa niin, että tuskin kenenkään kristityn aseistakieltäytyjän tarvitsee enää tämän luettuaan tuntea sydämessään epäilyksen häivääkään.

Sinne missä käytetään väkivaltaa evankeliumi tuo anteeksiantoa ja armahtavaisuutta. Sinne missä käydään sotia evankeliumi tuo rauhaa ja rakkautta. Mutta kuka on viemässä tätä evankeliumia eteenpäin? Kuka on viemässä oikeudenmukaisuutta, sopua, anteeksiantoa ja rauhaa sinne missä niitä tarvitaan?

Kirkon_kivarit.jpg

Kirjoittaja: Jouko Lehtonen
Titteli: Kirkon kiväärit – Onko viides käsky vesitetty?
Julkaisuvuosi: 1969
Julkaisija: WSOY


Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.