Kuultuani 5.4. Pentti Linkolan (1932-2020) kuolemasta menin kirjahyllylle etsimään Linkolan teosta Isänmaan ja ihmisen puolesta. Muistini mukaan luin sen aikoinaan tarkasti ja alleviivaten. Pettymyksekseni löysin vain vuonna 2010 painetun, lukemattoman version.
Kirjoitin blogini hakuun Linkola, koska aivan oikein muistin kirjasta joskus blogissa maininneeni. Linkola-maininta löytyi huhtikuun 2005 trans-Siberia junamatkan matkapäiväkirjasta. Sieltä sain myös selville, miksi kirjaa ei kirjahyllystäni löytynyt:
Linkolan kirja Irkutskissa
”Nyt jäinen Baikal vilistää vasemmalla ohitsemme, ja olemme matkalla kohti Ulan Udea. Maisemat ovat koko matkan upeimmat, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, oikealla näkyy lumihuippuisia vuoria, suomaisemia, asustettuja ja asumattomia laaksoja, jokia, järviä, puita, lintuja, peuroja ja lehmiä.
Matkan edetessä olen luopunut omaisuudestani piilottelemalla minulle ylimääräisiksi tulleita tavaroita matkan varrelle. Tavoitteenani on, että taakkani pikku hiljaa kevenee lämpimämpään ympäristöön siirtyessäni.
Tilaa vievät, liian harvoin käyttökelpoiset oloasuhousut jätin Moskovalaisen hotellin sängylle. Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä –kirja odottaa Nizny Novgorodin hotellin kirjoituspöydän laatikossa, josko joku haluaisi tutustua mäenkieliseen korkeakulttuuriin. Pentti Haanpään Noitaympyrä –romaanin piilotin Yekatenburgista Novosibirskiin menneeseen junaan niin taitavasti, että Pate Teikan tarina saattaa reissata Moskovan ja Vladivostokin väliä seuraavat viisikymmentä vuotta.
Pentti Linkolan kuusikymmentäluvulla kirjoittaman pamfletin ’Isänmaan ja ihmisen puolesta’ jätin irkutskilaiseen hotellin peilikaappiin. Kaikella todennäköisyydellä tuo peilikaappi siirrettiin jo samaisena päivänä odottamaan konkurssihuutokauppaa. Siellä ne nyt kaikuvat, Linkolan radikaalit lauseet, tyhjille kaapinseinille: “Lauseparteen ’armeijassa tehdään miehiä’ sisältyy eräs kansakuntamme ja ihmiskunnan suurimpia onnettomuuksia – synnyttämällä ja kannustamalla valtaosassa sosiaalista elämäntyötään aloittelevia miehiä sydämettömyyttä, kovuutta, karskiutta, ’miehekkyyttä’, yleinen asevelvollisuus on ratkaisevasti hidastanut ihmiskunnan kehittymistä kohti eettisempää tajuamista.”
Kyse on siinämäärin ravistelevasta, ajatuksia herättävästä ja 1960-luvun aseistakieltäytymiseen ja koko tuon aikakauden kulttuurimurrokseen keskeisesti vaikuttaneesta teoksesta, että laitan tähän siitä lisää lainauksia ja niiden herättämiä ajatuksia.
Valtioiden itsemääräämisoikeuden ongelmallisuudesta
Linkola aloittaa pamflettinsa pahoittelemalla, että maailmansotien kauhuista huolimatta ihminen uskoo yhä sodan väistämättömyyteen. Kirjassa etsitään vastauksia kysymyksiin miksi sota syttyy ja mitä Suomi kansakuntana ja suomalaiset yksilönä voivat tehdä rauhan hyväksi. Heti johdannossa paljastetaan kirjan lopputulema: yksilön, isänmaan ja ihmiskunnan etu on sama ja yhteinen.
Keskeisenä syynä sodille Linkola pitää kansojen rajoittamatonta itsemäärämisoikeutta, jossa häikäilemätön oman edun tavoittelu ja itsekeskeisyys on luonnostaan sallittua. Ristiriitoja on aina ollut ja tulee aina olemaan niin yksilöiden kuin kansakuntienkin välillä. Linkolan kirja saa kysymään, miksi hyväksymme yhteiskunnissamme itsestäänselvyytenä yksilönvapauden rajoittamisen yhteisten pelisääntöjen ja rauhan nimissä, mutta sallimme kansallisvaltioiden mellastaa kansainvälisen politiikan pelinäyttämöllä ilman sääntöjä?
Albert Einsteinilla oli hyvin samansuuntaisia ajatuksia, ja niihin myös Linkola pamfletissaan viittaa.
Isänmaan ja ihmisen puolesta -pamfletti julkaistiin vuonna 1960, eli kuusikymmentä vuotta sitten, eli viisitoista vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Moni asia on tässä suhteessa kehittynyt parempaan suuntaan.
Sodat ovat vähentyneet, uskoakseni nimen omaan kansojen itsemääräämisoikeuksien rajoittamisen takia: kansainväliset sopimukset, järjestöt, pelisäännöt, käytännöt ja lait ovat rajoittaneet yksittäisten valtioiden valtaa ja tuoneet kansainväliseen politiikkaan vakautta, rauhaa ja reiluutta.
Myös valtioiden välinen taloudellinen riippuvuus on lisääntynyt. Mutta toisin kuin Linkola, itse näkisin sen rauhaa lisäävänä, en sodanriskiä kohottavana tekijänä.
Hyvikset ja pahikset
Linkola korostaa pyrkivänsä tarkastelemaan Suomen tilannetta neutraalisti, ei poikkeustapauksena, ja kritisoi yleistä tapaa jakaa kansallisuudet hyviin ja pahoihin, vaikka ”ihminen haluineen ja tarpeineen on keskimäärin sunnilleen samanlainen kaikissa maissa ja että tällainen jako on psykologian, antropogeografian, historian, poliittisen filosofian ja terveen järjen valossa mieletön.”
Linkola näki kylmän sodan keskeltä viisaasti, että kansakuntien jakaminen hyviin ja pahoihin oli yksi kylmän sodan keskeisiä ongelmia. Valtioiden ja yksilöiden sanomisia ja tekemisiä ei tarkasteltu sen valossa kuinka järkeviä ne olivat, vaan sen valossa kummasta leiristä aloite tuli. Valtioita itsessään, saati sitten sen kansalaisia, ei ole järkevää julistaa lähtökohtaisesti hyviksi tai pahoiksi.
Se, että toinen supervalta syyllistyi hirmutekoihin, ei ole todiste toisen supervallan viattomuuden ja jalouden puolesta. Tämän itsestäänselvyyden ymmärtäminen tuntuu yhä nykyisin olevan joillekin tahoille vaikeaa.
Toisaalta äärimmäinen relativismikin tässä asiassa on sekin ongelmallien. Yhdysvaltojen, Norjan, Tsekkoslovakian ja Neuvostoliiton syntilistat eivät kylmässä sodassa olleet yhtä painava, eikä Itä- ja Länsi-Saksan.
Isänmaallisuudesta
Isänmaallisuudesta Linkola täräyttää, että ”oman ryhmän, heimon, kansan edun asettaminen muiden edelle on moraalisesti moitittavaa, halveksittavaa – yhtä halveksittavaa kuin yksilön itsekkyys.”
Propaganda on tehokkaimmillaan silloin, jatkaa Linkola, ”kun se toimii ihmisen luonnollisten viettymysten suuntaisena: puolittain eettisen tajuamisen asteelle kehittynyt ihminen on riemumielin ja arvostelunhalunsa torjuen ottanut vastaan ajatusrakennelman, joka antaa moraalisesti ylevän sävyn hänen alkukantaisille itsekkyydelleen ja itsetehostusvietilleen.”
”Todellisuudessa me kaikki olemme varsin vähäpätöisiä ja merkityksettömiä olentoja, joiden on kuitenkin hieman vaikea hyväksyä tätä tosiasiaa. Mutta voidessamme samaistua johonkin suurempaan, esimerkiksi juuri isänmaahan, kykenemme kokemaan kenen tahansa suomalaisen saavutukset aivan kuin nämä olisivat omiamme: minä olen suomalainen kuten Sibelius, Alvar Aalto, Paavo Nurmi ja kaikki talvisodan sankarit. Tunnemme itsemme suurenmoiseksi, harvinaiseksi, muita päätä pitemmäksi ihmiseksi.”
Isänmaallisuuden tarkastelu itsekkyysnäkökulmasta on mielestäni erittäin tervettä ja tervetullutta. Toivoisin jokaisen isänmaallisen ihmisen lukevan nuo yllä olevat sitaatit ja pohtivan oman isänmaallisuutensa motiiveja ja sen seurauksia.
Toisaalta itse en muotoilisi asiaa noin yksioikoisesti. Isänmaallisuutta on mahdollista ja syytä tarkastella myös täysin päinvastaisesta, epäitsekkyyden näkökulmasta: yksilön, perheen, suvun, heimon, kieliryhmän tai yhteiskuntaluokan itsekkään edun ajamisen sijaan ajetaan koko kansakunnan etua. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna isänmaallisuus on askel viisastumisemme tiellä, kulkiessamme ja kehittyessämme kohti yhä laajenevaa ja inklusiivisempaa globaalia välittämistä.
Kyllä tämänsuuntainen ajatus löytyy myös Linkolan kirjasta. Hänen mukaansa ohjauksella on mahdollista vahvistaa ihmisessä piileviä toisenlaisia ja yhtä luonnollisia viettymyksiä, suvaitsevaisuutta ja hyvänsuopuuta, rakkautta kaikkia muita ihmisiä kohtaan. ”Kun ensi kerran kansalinvälisiä suhteita koskevassa tilanteessa ajattelemme, tunnemme ja näemme tosiasioita yhtä hyvin toiseen kansallisuuteen kuuluvan näkökulmasta kuin omamme, olemme voittaneet.”
Kuvitteellisia järjestyksiä
Sitten yhteen viima aikojen lempiaiheistani, kuviteltuihin järjestyksiin. Missä määrin kansallisvaltio on keksitty juttu, ihmisen mielikuvituksen luomus, ja missä määrin todellinen?
Linkola muistuttaa, että kansakuntien ja valtioiden rajat ovat aina mielivaltaisia, häilyviä ja muuttuvia. Siitä todisteeksi käy esimerkiksi tämä video, jossa tarkastellaan Euroopan valtioiden rajoja kahden ja puolen tuhannan vuoden ajanjaksolta:
Linkolan pamflettia lukiessa ja tätä videota katsellessa tulee vakuuttuneeksi, että luonnollisen valtionrajan olemassaolo on täysi mahdottomuus. Olisiko se alue, jolla asuu samankielisiä ihmisiä? Vai se, jolla asuu samanmielisiä? Vai onko ratkaisevaa kenties uskonto, identiteetti, siellä asuvien ihmisten geneettinen tausta, historia vai yhteenkuuluvaisuudentunne? Minne tahansa rajan vetääkin, aina jää joku omasta tai toisten mielestä rajan väärälle puolelle. Vai onko oikea raja se, joka on vedetty jonkun tiettynä vuonna solmitun rauhansopimuksen seurauksena? Jos kyllä, niin minä vuonna solmitun rauhansopimuksen, ja miksi juuri se olisi luonnollisempi kuin sitä edeltävä?
Käsitteen kuvitteelliset järjestykset otti käyttöön Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Hänen mukaansa kyky kuvitella olemattomia järjestelmiä ja saada muutkin uskomaan niihin on se ratkaiseva tekijä, joka erottaa ihmiset eläimistä. Juuri tämä kyky mahdollistaa laajamittaisen yhteistyön ihmisyksilöiden kesken. Raha, uskonnot, valtiot, ideologiat, lait, yritykset ja organisaatiot ovat kaikki kuviteltuja järjestyksiä – ne ovat olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa. Tämä on hyvä pitää mielessä myös kansallisuusaatteen, kansallisuvaltion ja valtionrajojen suhteen. Absoluuttisten totuuksien sijaan ne ovat ihmisen mielikuvituksen tulosta ja yhteistyön välineitä. Käyttäkäämme niitä järkevästi.
Rauhantutkimuksesta
Mitä sotien vähentämiseen ja ennaltaehkäisyyn tulee, niin Linkola kysyy, kuinka monta sotakoulua maassamme toimii, ja edelleen, kuinka monta sellaista rauhan akatemiaa, ”jossa sosiologit, biologit, psykologit, kansantieteilijät, valtiotieteilijät syventyisivät eri tahoilta sodan ongelmaan ja etsisivät tieteellisen tehokasta vastalääkettä.”
Kysymys taisi olla retorinen, sillä rauhan akatemioita ei tuohon aikaan Suomessa ollut. Nykyisin sellaisia löytyy sekä Ahvenanmaalta että Tampereelta. Tässäkin asiassa ollaan siis edistytty.
Viisi syytä kieltäytyä varusmiespalveluksesta
Pamflettinsa loppupuolella Linkola listaa syitä, miksi nuorten miesten tulisi kieltäytyä asepalveluksen suorittamisesta. Asevelvollisuuden tarkastelu perustuu kirjoittajan ”varsin tuoreisiin kokemuksiin asepalveluksesta.” Lieneekö siis käynyt niin, että Linkola haki siviilipalvelukseen, mutta hänen hakemustaan ei hyväksytty. Joka tapauksessa, tässä hänen perustelunsa, miksi varusmiespalvelusta ei kannata suorittaa:
1) Asepalveluksella on henkisesti lamauttava, kaikinpuolisesti veltostava vaikutus.
2) Asepalveluksella on siveellisesti löyhdyttävä vaikutus. Päällystö levittää ”rivouden ja rähjäisyyden henkeä” ja toveripiirien normit tuntuvat tämänkaltaisissa ahdistuneissa olosuhteissa määräytyvät ”tietynlaisen röyhkeän ja moraalisesti väljän tyypin mukaan.”
Omakohtainen kokemukseni varusmiespalveluksesta oli hyvin samankaltainen. Odotin kuria, järjestystä ja kuntoilua, mutta vastassa olikin seksismiä, laiskottelua, juopottelua, tupakointia ja työn välttelyä korostava kulttuuri. Suoritin palvelukseni Naisten vapaaehtoinen varusmiespalvelus tuli mahdolliseksi oman palvelukseni aikana tai heti sen jälkeen
3) Armeijan olemukseen kuuluu kritiikitön kuri ja harmaa yhdenmukaisuus. Linkola myöntää, että tämä onkin sodankäynnin kannalta kiistämättömän johdonmukaisesti välttämätöntä, mutta huomauttaa, että ”rauhanaikaisessa elämänmenossa tällainen kasvatus on kuitenkin järkyttävän paljon enemmän kielteinen yhteiskuntaa hedelmöittävien persoonallisten erikoispiirteitten hävittäjänä kuin myönteinen sosiaaliseen kenttään sopeuttajana.”
4) Sotilaskoulutuksen tavoitteista sokean kurinalaisen esimiehen tottelemisen periaate on hirvittävimpiä. Linkola kirjoittaa, että se mahdollistaa sodan syttymisen vain yhden korkeassa asemassa olevan, kenties mielenhäiriöön johtuneen, henkilön määräyksen takia. Se mahdollistaa myös Auschwitzin kauhujen kaltaisten skenaarioiden toteutumisen, kun kukaan ei ota omista tekemisistään vastuuta, vaan katsoo vain tottelevansa esimiehensä antamaa käskyä.
Myös tämän suhteen voin onneksi todeta, että maailma ja Suomen puolustusvoimat ovat viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana kehittyneet parempaan suuntaan. Käsitykseni mukaan – korjatkaa jos olen väärässä – Suomen puolustusvoimissa nykyisin opetetaan, että esimiehen käskyä ei aina ja kaikissa olosuhtessa tarvitse eikä edes saa totella. Mutta yhä tässä olis parantamisen varaa. Jo peruskoulussa tulisi kaikille tehdä selväksi, että lait, käskyt, tavat ja tottumukset ovat ihmisten luomia ja toisinaan vääriä ja vanhentuneita, että on tervettä niitä toisinaan kyseenalaistaa, että tottelemattomuus voi myös olla merkki sivistyksestä, rohkeudesta ja moraalisesta kehityksestä. Esimerkkejä tästä riittää, ja niitä pitäisi enemmän nostaa esille.
5) ”Sittenkin kaikkein pelottavimpana ilmenee asepalveluksen hävittävä luonne siinä, että psykologisesti pirullisen oikeaan osuneessa ikävaiheessa murskataan – sekä tahallisesti että tahattomasti, välittömästi ja välillisesti, päällystön kurinpidolla ja toverihengessä, kaikin mahdollisin menetelmin, lyhyesti sanottuna koko armeijan hengenpaineella – kansan miespuoliseesta osasta kaikki se, mitä voitaisiin kuvata sanoilla herkkyys, pehmeys, hellyys, säälintunto, hyväsuopaisuus.”
Mitä Linkolan herkkyydelle sitten tapahtui?
Entä mitä tapahtui Pentti Linkolan omalle herkkyydelle tämän pamfletin julkaisun jälkeen?
Tässä Ylen klipissä hän kuvailee suhdettaan pamfletin teemoihin kymmenen vuotta myöhemmin. Otsikkona on ”Ex-pasifisti Pentti Linkola kertoo,” vaikka ainakaan tässä klipissä hän ei mielestäni irtisanoudu mistään kirjoittamastaan.
”Minun mielipiteeni kansallisesta armeijasta on yhtä selvä kuin ennenkin. Se on kaikissa olosuhteissa väärä, vastenmielinen ja hävitettävä laitos. Aivan niin kuin kansakuntien välinen sota, ihmisen surmaaminen kansallisuuden perusteella on kaikista väkivallan muodoista mielettömin ja kartettavin. Asevelvollisille opetetaan väärää miehekkyyttä, kovuutta, kylmyyttä ja julmuutta. Toisinajattelevien toverien sortamista, kuuliaisuutta ilman omaa harkintaa, tuollaista rehvastelevaa suhtautumista… tekoreippautta ja epärehellisyyttä ja pinnaamista ja niin edelleen, lukemattomia vääriä asioita, jotka sitten myrkyttävät meidän elämäämme.”
Sitten kului viisikymmentä vuotta, ja nykyään Linkolain mielipiteistä kerrotaan vaikka mitä kamalaa. Esimerkiksi suuresti arvostamani kosmologi ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Syksy Räsänen kirjoitti Facebookissa pari viikkoa sitten näin: ”Linkola ihaili natsi-Saksaa (Himmler oli perhetuttu), piti Pohjois-Koreaa mallimaana koska siellä on diktatuuri, oli sitä mieltä että nykyteknologiaa ei pitäisi käyttää muuten kuin aseiden osalta, oli sitä mieltä että ei haluakaan välittää ”kaukomaiden ihmisistä” ja halveksi ihmisiä, jotka kamppailevat ympäristökriisiä vastaan.”
Hurjia väitteitä, joiden todenperäisyydestä minulla ei ole muuta tietoa kuin se, että Räsäsellä ei ole tapana postailla perusteettomia.
Mutta perusteettomiakin postauksia Linkolasta on liikkeellä. Ollaan sitä mieltä että Linkola oli sitä mieltä että… Mutta oliko? Lienee paikallaan tutustua Riitta Kylänpään paljon kehuttuun Linkolan elämänkertaan Pentti Linkola – ihminen ja legenda.
Vastaa