Syvä pettymys omaan itseen, ympärillä vaikuttaviin ihmisiin ja yhteiskuntaan? Yhtä järjetöntähän olisi ajaa bussilla päin puutarhakutsuja. Mutta ei kai tässä järjen kanssa pelatakkaan. Jotain on todella pahasti vialla, se on selvää, sekä meillä että Amerikassa… mutta mitä? Aseiden ja väkivallan ihannointi, ajatus miehisyydestä, aseiden saatavuus, vasemman aivopuoliskon dominanssi, elämän viihdekeskeisyys, lapsuuden kurittomuus, vai sellaisen esikuvan puuttuminen, joka ei missään olosuhteissa hyväksyisi väkivaltaista ratkaisua?
Vai kenties kilpailuhenkisyys? Mutta lajejahan on enemmän kuin osallistujia! Niitä riittäsi kaikille, vaikka listalta karsittaisiin pois karskeus, kylmyys, raakuus, vihaisuus, katkeruus, väkivaltaisuus, kuolemanjanoisuus. Jokaiselle riittää taatusti se ala, jossa pääsee pätemään. Näin voi kerätä omanarvontuntoa: kuka on komein, pisin, suurin, nokkelin, nopein, hauskin, vahvin, pätevin, menestyksekkäin koulussa, jalkapallokentällä, kortinpeluussa… missä vain. Voi olla vaikka maailman paras isoveli, ainakin omassa perheessään, maailman ainoa, joka tajusi lisätä tietoa uppopallon säännöistä suomenkieliseen Wikipediaan, kylän paras kiinalaisen shakin pelaaja tai vaikka maailman paras napapiirin pohjoispuolella elävä tunilla-kaktusten kasvattaja.
Täytyy näyttää, mutta kelvatakseen kenelle? Kaveriporukalleen, mutta koska? Silloin kun he ovat neljä-, viisi-, kuusi- vai seitsemänvuotiaita? Seitsemäntoista vai kaksikymmentäseitsemän? Arvoasteikot täitavat matkan varrella muuttua, ja sama tapahtuu myös kulttuurista toiseen kuljettaessa: toisissa kulttuureissa arvostetaan laihuutta, toisissa lihavuutta, jossain päin maailmaa nöyryys, hiljaisuus ja sopeutuvaisuus on arvokassa, toisaalla se on sairaus, suomessa arvostetaan kylähulluja, Ruotsissa sormetkin pitää olla yhtä pitkiä… kuka nyt tällaisen pelin tosissaan ottaisi? Ja kuka yli päätään väittää, että täytyy olla paras ollakseen arvokas? Mistä lähtien ihmisenä oleminen ei ole riittänyt?
Vastaa