Julkaistuani sekä täällä blogissa että Facebookissa suomentajan esipuheeni kohta julkaistavaan Pasifismi tänään – keskustelu vaihtoehdoista Ukrainan sodalle -pamfettiin, kumpaankin kommenttikenttään tuli epäilyksiä siitä, voisiko väkivallaton vastarinta toimia Putinin kaltaista ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista piittaamatonta hallitsijaa vastaan.
Huoli on ymmärrettävä ottaen huomioon kuinka häikäilemättömien julmuuksien kohteeksi aseettomat siviilit ovat joutuneet niin entisessä Neuvostoliitossa, nykyvenäjällä kuin miehitetyssä Ukrainassakin.
En missään nimessä väitä, että väkivallattomaan vastarintaan siirtyminen olisi sen enempää helppoa, yksinkertaista kuin vaaratontakaan. Epäonnistumsen vaara on ilmeinen, josta kertoo vuosikymmeniä kestäneen Putin-opposition vaikeudet yleensä, ja Aleksei Navalnyin kohtalo erityisesti.
Ennen kaikkea väitän, että Majken Jul Sørensenin pamfletin esille nostamat argumentit tuovat erittäin tervetulleen lisän nykyiseen militarismin jumittamaan keskusteluun. Ennen Sörensenin pamfletin lukemista en edes tiennyt millaista loppua Ukrainan sodalle toivoisin, koska kaikki vaihtoehdot olivat niin huonoja. En nimittäin toivo Ukrainan joutuvan luovuttamaan alueitaan, en toivo sodan jatkuvan, enkä myöskään toivo sen intensifioituvan tai laajentuvan.
Sørensenin pamfletin luettuani tiedän mitä toivon. Toivon aseellisen taistelun loppumista ja Ukrainan itäosien siirtymistä muun maailman vahvasti tukemana väkivallattomaan vastarintaan miehitysvaltaa vastaan.
Kysymys, onko Putinin hallinto liian julma ja häikäilemätön siviilivastarinnalle, haluan vastata tuomalla esille kolme näkökulmaa.
Ensinnäkin on tärkeää muistaa, että väkivallattomuus on toiminut myös äärimmäisen julmia hallintoja, kuten natsi-Saksaa (esim. Rosenstrassen mielenosoitus ja norjalaisten opettajien siviilivastarinta), Neuvostoliittoa (sen luhistuminen), Filippiinien Ferdinand Marcosin hallintoa vastaan (1983-86) ja Chilen Augusto Pinochetin hallintoa vastaan, jotka kummatkin syöstiin vallasta väkivallattomasti. Vain viisi esimerkkejä mainitakseni.
Toiseksi, väkivallaton vastarinta ei perustu siihen että pyrittäisiin saada julman, kylmäverisen, sairaan diktaattorin sydän heltymään ihmisten kärsimysten edessä, vaan siihen, että kukaan hallitsija ei toimi yksin, hän tarvitsee tuekseen taloudellisen eliitin, henkivartiostokaartin, poliisin, armeijan, lehdistön ja virkamieskoneiston ja suuren joukon muita instituutioita ja ihmisiä, jotka panevat hallitsijan käskyt käytäntöön. Väkivallattomalla vastarinnalla – oli vastassa sitten oma, epädemokraattinen hallinto tai miehitysvalta – pyritään horjuttamaan näitä vallan tukipilareita.
Kolmanneksi, riski siitä, että ihmisiä saattaa kuolla siviilivastarinnan seurauksensa, ei ole syy olla kokeilematta siviilivastarintaa. Aseellista vastarintaa on käyty nyt reilut tuhat päivää, ja ukrainalaisia kuonouhreja on joidenkin arvioiden mukaan jo lähes 100 000. Sørensen kysyy mielestäni aivan aiheellisesti, kumpaa voimaa käyttäen kuolee todennäköisemmin enemmän ihmisiä, tuhoutuu todennäköisemmin enemmän infrastruktuuria ja kuljetaan todennäköisemmin nopeammin kohti miehityksen päättymistä ja rauhaa.
Hänen argumenttinsa, että väkivallaton taktiikka on paitsi moraalisesti oikea, myös taktisesti tehokkaampi, ovat vakuuttavia. Hän korostaa kansainvälisen oikeuden, tuen ja huomion roolia tässä skenaariossa. Mitä mahdollisiin tuleviin rauhanturvaajiin ja tarkkailijoihin tulee, hyvä huomio Sørenseniltä on mielestäni se, että paikalle ei kannata lähettää länsimaisia tarkkailijoita, koska länsi, niin epämääräinen termi kuin onkin, on liian suuressa määrin konfliktin osapuoli. Kansainväliset tarkkailijat kannattaisi lähettää maista, joiden kanta tilanteeseen on neutraalimpi, kuten brasilialaisia, turkkilaisia ja intialaisia esimerkiksi, joiden kääntyminen Venäjää vastaan olisi Venäjälle suuri tappio.
Itse näkisin väkivallattoman siviilivastarinnan olevan realistinen vaihtoehto tilanteessa, jossa sodankäynti lopetetaan ja nykyisestä rintamalinjasta tulee hallintaraja, eli Ukraina säilyy itsenäisenä ja itäosa miehitettynä, kuten nytkin, mutta ilman aseellista taistelua. Taistelua jatkettaisiin Ukrainan itäosissa ja Krimillä väkivallattomin keinoin, ja sitä auttaisi kansainvälinen yhteisö muun muassa lähettämällä sinne rauhanturvaajia ja tarkkailijoita ja jatkamalla Venäjään kohdistuvaa talousboikottia niin kauan kunnes Venäjä vätäytyisi Ukrainasta kokonaan.
Vastaa